— Sinä et voi, jumalankiitos, mennä sinne, muuten sinä kyllä keräisit kultaa, huudahti Mary. Höyrylaivamatkat maksavat rahaa.
— Minulla on ollut rahoja, sanoi hänen isänsä alakuloisesti.
— Niin, mutta nyt sinulla ei ole, niin että — heitä se pois mielestäsi, neuvoi William. Ne ajat ovat ohi… samoinkuin nekin, jolloin pyydystelit lassolla karhuja Bill Pingin kanssa. Ei ole enää mitään karhuja.
— Niin, mutta kuitenkin…
Mutta Mary keskeytti hänet. Hän otti päivän sanomalehden keittiön pöydältä ja heitti sen suuttuneesti vanhan isänsä nenän eteen.
— Mitä sanovat klondykelaiset? Täällä se seisoo painettuna. Vain nuoret ja vahvat miehet voivat kestää Klondykessä. Siellä on pahempi kuin pohjoisnavalla. Ja he ovat itse jättäneet jälkeensä monia kuolleita. Katsokaa heidän valokuviaan. Sinä olet neljäkymmentä vuotta vanhempi kuin vanhin heistä.
John Tarwater katsoi, mutta hänen silmänsä muuttuivat toiselle sivulle, jossa oli myös huomiotaherättäviä kuvia.
— Ja katsokaa valokuvia kultakimpaleista, joita ne ovat tuoneet sieltä mukanaan, sanoi hän. Kullan minä kyllä tunnen. Enkö itse huuhtonut kahtakymmentä tuhatta Mercedissä? Ja olisin voinut saada satatuhatta, jos ei tuo vietävän rankkasade olisi murtanut patojani. Jospa minä vain olisin Klondykessä…
— Pähkä hullu, sähähti William toiselle aiotun sivuhuomautuksen siksi kovasti, että ukko kuuli.
— Kaunis tapa puhua isälleen, sanoi vanha Tarwater lempeästi nuhtelevalla äänellä. Minun isäni olisi ruoskinut pirun nahastani vaununremmillä, jos olisin puhunut hänelle tuolla tavoin.