Kerran ennen päivän loppua kuuli hän jälleen tuon harvinaisen äänen, joka tuntui tulevan kaukaa, mutta kuitenkin mahtavasti voitti lähemmät sotarumpujen äänet metsässä. Jo tällöin teki hän erehdyksen. Luullen, että hän oli mennyt ohi äänen ja että se oli hänen ja Ringmanuksen rannan välillä, oli hän luullut kääntyneensä sitä kohden, vaikka olikin todellisuudessa kulkenut yhä syvemmälle ja syvemmälle salaperäisen saaren sydämeen. Sinä yönä ryömi hän banyanipuun juurien väliin ja nukkui nääntymyksestä, moskiittojen tehdessä hänen kanssaan mitä halusivat.
Seurasi sitten päiviä ja öitä, epäselviä kuin uni. Jotenkin selvästi muisti hän kumminkin tulleensa äkkiä keskelle neekerikylää ja nähneensä vanhusten ja lasten pakenevan viidakkoon. Kaikki, paitsi yhtä, olivat paenneet. Aivan lähellä yläpuolellaan oli hän kuullut vaikerrusta kuin olisi siellä ollut pelokas tai sairas eläin. Ja kun hän katsoi ylös, näki hän tytön tai nuoren naisen, joka riippui yhdestä käsivarrestaan polttavassa auringonpaisteessa. Hän oli ehkä riippunut siinä useita päiviä. Se näkyi hänen paisuneesta, ulosriippuvasta kielestään. Vielä hiukan elämää näkyi hänen kauhistuneessa katseessaan. Tyttö oli auttamattomasti kadotettu, ajatteli hän nähdessään kuinka turvonneet tytön jalat olivat, joka todisti, että hänen jäsenensä olivat runnellut ja luut murskatut. Hän päätti ampua tytön ja tähän päättyi näky. Hän ei voinut muistaa, oliko hän sen tehnyt vai ei, yhtä vähän kuin hän saattoi muistaa, kuinka oli joutunut kylään tai kuinka oli onnistunut hiipimään sieltä pois.
Monta irrallista kuvaa tuli ja meni Bassetin muistissa hänen läpikäydessään ajatuksissaan näitä hirveitä seikkailujaan. Hän muisti tulleensa erääseen toiseen, tusinan verran taloja käsittävään kylään, ja ajaneensa pyssyllään pakosalle kaikki muut paitsi erään vanhan miehen, joka oli kykenemätön pakenemaan ja joka sylki häntä ja kirosi ja vikisi hänen kaivaessaan esiin maauunin. Tämän hehkuvien kivien päältä hän veti paistetun porsaan, joka lähetti ruokahalua kiihoittavan tuoksun lehtikierrosten läpi, joihin se oli kääritty. Silloin oli hänet ensikerran vallannut käsittämätön julmuudenhalu. Syötyään ja porsaankinkku kädessään valmiina lähtemään oli hän suurennuslasillaan sytyttänyt erään majan olkikaton.
Mutta syvimmälle oli kuva kosteasta ja kärsivällisyyttä kysyvästä viidakosta syöpynyt Bassetin aivoihin. Se haisi suorastaan inhoittavalta ja siellä vallitsi ainainen hämärä. Harvoin tunkeutuivat auringonsäteet tämän sata jalkaa hänen päänsä päällä olevan lehtikatoksen läpi. Ja tämän katoksen alla aaltoili liikkuva virta kummitusmuotoisia tuhohyönteisiä elämän epäonnistuneimmissa muodoissa. Ne olivat syntyneet kuolemasta ja elivät kuolemasta. Kaikessa tässä liikkui hän ympäri liukuvien ihmissyöjävarjojen seuraamana, jotka eivät rohjenneet antautua taisteluun, mutta jotka varmasti ennemmin tai myöhemmin tulisivat syömään hänet. Basset muisti, että hän valoisampina hetkinään oli verrannut itseään haavoittuneeseen härkään, jota preeriakoirat seurasivat liian pelkureina tappelemaan tämän kanssa hänen lihastaan, vakuutettuina siitä, että tämä ehdottomasti lopuksi kaatuisi ja he saisivat tyydyttää himonsa. Niinkuin härkä sarvillaan ja kavioillaan piti preeriakoirat matkan päässä, herätti hänenkin pyssynsä pelkoa näissä Salomoninsaarten villeissä, näissä hämäräperäisissä kummitusviidakkomiehissä Guadalcanalin saarella.
Silloin tuli hän hedelmällisille tasangoille. Äkkiä loppui viidakko kuten Jumalan kädessä olleen miekan poikkileikkaamana. Tämä viidakkoreuna, pystysuora ja yhtä musta kuin ne inhoittavat salaisuudet, joita se kätki syvyydessään, kohosi suorana sadan jalan korkeuteen. Ja heti sen laidasta alkoi ruoho — pehmeänä, hienona laidunruohona, joka olisi ihastuttanut mitä maamiestä hyvänsä samoinkuin hänen karjaaansakin, ja joka levitti sametinhienoa vihreyttään yli peninkulmaisten tasankojen suuren saaren selänteelle, sen korkealle harjanteelle, jonka joku alkuaikainen maanjäristys oli paiskannut esille hammasmaisena, troopillisten sateiden syövyttämänä, mutta vielä murentumattomana. Mutta ruoho! Hän oli kahlannut sitä kymmenen, kaksitoista metriä ja heittäytyi sitten kasvoilleen hengittäen sen tuoksua ja tahtomattaan purskahtaen itkuun.
Hänen itkiessään oli tuo ihmeellinen ääni alkanut jymistä jälleen — jymistä, hän oli usein ajatellut, oliko oikein käyttää sitä sanaa jostakin niin mahtavasta ja samalla kertaa niin hivelevän suloisesta äänestä. Hän ei ollut sellaista koskaan kuullut. Ja mahtava se oli ja siinä oli sellainen syvä sointu kuin olisi se tullut kummituksen kuparinielusta. Ja kuitenkin houkutteli se hänet tämän peninkulmien levyisen ruohoaavikon yli, ja se oli kuin siunaus hänen kauan kiusatulle ja tuskien raatelemalle sielulleen.
Hän huomasi loikovansa ruohossa märin kasvoin, mutta ei enää nyyhkyttäen, vaan kuunnellen ääntä ja ihmetellen, kuinka hän oli voinut kuulla sen Ringmanuksen rannalle. Muutamat sattumalta yhtyneet ilmavirrat, ajatteli hän, olivat tehneet mahdolliseksi, että ääni tunkeutui niin kauas. Sellainen sattuma voi tapahtua kerran tuhannessa tai ehkä kerran kymmenessätuhannessa päivässä, mutta se ainoa päivä, jona tämä oli tapahtunut, oli ollut juuri se päivä, jolloin hänet oli laskettu maihin "Narista" hänen mennäkseen ja täydentääkseen muutaman tunnin ajan kokoelmiaan. Hän oli erikoisesti etsinyt erästä viidakkoperhosta, jonka siipien väli oli jalan levyinen, yhtä sametin tumma värittömyydessään kuin viidakonkatto, jonkavuoksi se elikin korkealla puussa, niin että sitä ei voinut saada alas muuten kuin haulikonlaukauksella. Tämän vuoksi oli Sagawa kantanut hänen kaksipiippuistaan.
Kaksi päivää ja yötä oli hän kulkenut päästäkseen yli tämän vihertävän ruohovyön. Hän oli kokenut vaikeita kärsimyksiä, mutta takaa-ajo oli loppunut viidakon reunaan. Ja hän olisi kuollut janoon, ellei ukkossade seuraavana päivänä olisi valanut häneen uutta elämää.
Ja sitten oli Balatta tullut. Ensimäisessä varjossa, päästyään ruohoaavikon yli vuoriviidakkoon, oli Basset laskeutunut maahan kuollakseen. Ensiksi oli tyttö huudahtanut ihastuksesta nähdessään kuinka avuton hän oli ja aikonut lyödä hänen pääkuorensa sisään paksulla puunoksalla. Se oli ehkä hänen täydellinen avuttomuutensa, joka oli hellyttänyt tytön tahi ehkäpä tämän naisellinen uteliaisuus esti häntä. Joka tapauksessa pidättäytyi hän Bassetin kohottaessa silmänsä uhkaavan iskun alla, ja hän näki tytön tarkastelevan itseään mielenkiinnolla. Mikä erikoisesti tyttöä ihmetytti, olivat hänen siniset silmänsä ja valkea ihonsa. Tyttö oli aivan kylmäverisesti kyykistynyt alas hänen viereensä, sylkenyt hänen käsivarrelleen ja sormenpäillään hieronut pois päivien ja öiden lian ja viidakkoliejun, joka värjäsi hänen synnynnäisen valkean ihonsa.
Ja tytössä oli kaikki häntä ihmetyttänyt, sillä hänessä ei ollut mitään, joka muistutti tavallisia naisia. Hän hymyili heikosti ajatellessaan tyttöä, sillä tämä oli ollut yhtä tietämätön vaatteista kuin Eeva ennen viikunanlehtijuttua. Hän oli samalla kertaa tanakka ja laiha harvinaisen pitkin käsin ja jaloin, lihakset kuin nuora, peittyneenä jo lapsuudesta saakka likakerrokseen yhdestä ja toisesta sadekuurosta huolimatta. Tyttö oli rumin perikuva naisesta, minkä hän pitkänä tutkimusaikanaan koskaan oli tavannut. Hänen rintansa oli samalla kertaa kypsynyt ja nuorekas, ja mikään muu ei muistuttanut hänen naisellisesta turhamaisuudestaan kuin porsaansaparo, joka oli pistetty riippumaan hänen vasemman korvalehtensä nipukkaan. Saparo oli niin äsken leikattu, että siitä vielä tippui verta hänen olkapäälleen, hyytyen siihen kuin vahakynttilän pisarat. Ja hänen kasvonsa! Vääntynyt ja kurttuinen yhtymä apinan piirteitä, suu, joka oli nipistetty sisään pitkän ylähuulen alapuolella ja välittömästi yhtyi sisään kääntyneeseen leukaan, ja pari tihruisia, surkeita silmiä, jotka räpyttelivät kuin marakatin silmät rautagallerian takana.