Ei edes vesi, jota tyttö lehdessä kantoi hänelle eikä vanha, puoleksi mädäntynyt porsaanpaistikaan, jota tämä tarjosi hänelle, voinut lieventää tytön hirveätä rumuutta. Kun hän oli hetken vastahakoisesti syönyt, ummisti hän silmänsä päästäkseen näkemästä tyttöä, vaikkakin tämä ehtimiseen kaivoi hänen silmänsä auki katsoakseeen niiden sinistä väriä. Silloin kuului ääni. Basset tiesi, että se oli lähempänä, paljon lähempänä, ja vaikka hän oli kulkenut niin pitkiä, väsyttäviä teitä sen jälestä, tiesi hän sen vielä olevan monen tunnin matkan päässä. Tyttöön teki se yllättävän vaikutuksen. Tämä käänsi kasvonsa poispäin ja voihki hampaiden kalistessa kauhusta. Mutta kun ääni oli elämöinyt kokonaisen tunnin, sulki Basset silmänsä ja vaipui uneen Balattan lakaistessa hänestä sillä välin kärpäsiä.
Hänen yöllä herätessään oli tyttö poissa. Mutta Basset tunsi voimistuneensa ja olevansa nyttemmin niin moskiittomyrkyn kyllästämä, ettei enää tuntenut sen aikaansaamaa tulehdusta, ja hän sulki silmänsä nukkuen keskeytymättä auringonnousuun. Hetken kuluttua tuli Balatta takaisin mukanaan puoli tusinaa naisia, jotka vaikkakin rumia, selvästikään eivät olleet niin epämuodostuneita kuin hän. Tytön käytöksestä näkyi, että hän piti Bassettia löytötavaranaan, omana omaisuutenaan, ja ylpeys, jolla tyttö näytteli häntä muille, olisi ollut naurettava, jollei Bassetin tila olisi ollut niin epätoivoinen.
Vielä senkin jälkeen, kun hän tämän hirmuisen vaelluksen jälkeen lyyhistyi kokoon kylän noitatalon eteen leipäpuiden varjoon, oli tyttö näyttänyt suurta kekseliäisyyttä koettaessaan saada hänet pitää. Ngurn — Basset sai sittemmin tietää hänen olevan kylän poppamiehen, papin eli puoskarin — oli tahtonut saada hänen päänsä. Kaikki nämä irvistelevät ja vääntelevät apinaihmiset, jotka olivat yhtä eläimellisiä ja alastomia kuin Balattakin, olivat tahtoneet saada hänen ruumiinsa paistinuuniinsa. Silloin vielä ei hän ymmärtänyt heidän kieltään, jos voidaan käyttää sanaa kieli niistä yksinkertaisista äänistä, joilla he ilmaisivat ajatuksensa. Mutta Basset oli kyllä ymmärtänyt, mistä he olivat riidelleet, erikoisesti silloin, kun he nipistelivät, rutistelivat ja peukaloivat hänen ruumistaan aivankuin olisi hän ollut teuraseläin.
Balattan oli ollut pakko luopua vaatimuksistaan, kun tapahtui jotakin odottamatonta. Erään miehistä, joka oli uteliaisuudesta sormeillut Bassetin pyssyä, onnistui jännittää hana ja laukaista se. Perän isku miehen vatsakuoppaan ei ollut pahin seuraus, sillä haulipanos oli murskannut erään metrin päässä seisoneen riitelijän pääkuoren.
Myöskin Balatta oli paennut muiden kera ja sillä välin kun he palasivat, oli Basset ottanut pyssynsä, vaikka hänen aistinsa alkoivat samentua kuumekohtauksesta. Hänen hampaansa kalisivat vilusta ja hänen sumenevat silmänsä näkivät tuskin mitään, mutta hän piti kuitenkin yllä häipyvää tajuntaansa siksi, kunnes oli herättänyt villeissä kunnioitusta yksinkertaisilla noitakeinoillaan, kompassilla, taskukellolla, suurennuslasilla ja tulitikuilla. Lopuksi oli hän asiaankuuluvalla, kauhua herättävällä juhlallisuudella ampunut kuoliaaksi porsaan pyssyllään ja sitten kadottanut tajuntansa.
Basset koetteli käsivarsilihaksiaan nähdäkseen, kuinka paljon voimia hänellä oli jälellä, ja nousi hitaasti ja horjuen. Hän oli hirveästi laihtunut, mutta koko toipumiskautenaan niiden monien kuukausien aikana, jolloin hän oli ollut sairaana, ei hän koskaan ollut tuntenut itseään näinkään voimakkaaksi kuin nyt. Hän pelkäsi uutta taudinkohtausta, sillä hänellä oli ollut niitä monta. Ilman lääkkeitä, vieläpä ilman kiniiniäkin oli hänen onnistunut pitää itsensä hengissä tässä mitä vaarallisimmassa ilmasto- ja malariakuumeen pesässä. Mutta voisiko hän jatkuvasti kestää? Se oli hänen alituinen kysymyksensä. Hänhän oli tiedemies ja hän ei tahtonut kuolla ennenkuin hänen oli onnistunut ratkaista äänen salaisuus.
Keppiin nojaten horjui hän nuo muutamat askeleet noitataloon, missä kuolema ja Ngurn hallitsivat. Noitatalo oli Bassettin mielestä melkein yhtä inhoittavan pimeä ja pahalta haiseva kuin viidakko. Mutta siellä sisällä saattoi hän aina tavata rakkaan ammattiveljen ja puhetoverin Ngurnin, joka aina oli valmis kertomaan juttuja tai keskustelemaan istuessaan tuossa kuolemantuvassa ja sen himmeässä savussa nokkelasti käännellessään ja väännellessään ihmiskalloja, jotka riippuivat katon kannattimissa. Pitkän sairautensa toipumisajat oli Basset käyttänyt oppiakseen ne sielutieteelliset perusteet ja lausumisvaikeudet siinä kielessä, jota Ngurnin, Ballattan ja Gngngn heimo puhui. — Gngngn oli se tyhjäpäinen, nuori päällikkö, joka kulki Ngurnin talutusnuorassa ja oli, niinkuin kuiskailtiin, Ngurnin poika.
— Puhuuko punainen tänään? kysyi Basset, joka oli jo tottunut vanhan miehen iljettävään puuhaan siinä määrin, että hän alkoi tuntea mielenkiintoa polttamisprosessin edistymiseen.
Tuntijan katsein tarkasteli Ngurn kalloa, joka hänellä tänään oli työn alla.
— Viipyy kymmenen päivää ennenkuin voin sanoa "valmis", sanoi hän. Ei koskaan ole kellään ollut valmistettavanaan tällaisia päitä.