Basset hymyili itsekseen ukon vastahakoisuudelle puhua hänen kanssaan tuosta punaisesta. Niin oli aina ollut. Ei milloinkaan missään olosuhteissa ollut Ngurn tai joku muu tästä ihmeellisestä heimosta antanut hänelle pienintäkään vihiä punaisen oikeasta olemuksesta. Ruumiillistunut täytyi tuon punaisen olla voidakseen päästää tuon ihmeellisen äänen, ja vaikka häntä kutsuttiin punaiseksi, ei Basset ollut varma siitä, että punainen todella oli hänen värinsä. Hänen tekonsa ja hänen voimansa olivat kyllä riittävän punaisia päättäen niistä hämäristä viittauksista, joita Basset oli kuullut.
— Punainen, oli Ngurn sanonut, ei ollut ainoastaan suunnattomasti naapuriheimojen jumalia voimakkaampi, janoten aina elävien ihmisuhrien punaista verta, vaan vieläpä itse naapurijumaliakin uhrattiin ja kidutettiin hänelle. Hän oli jumalana tusinalle samanlaisia liittoutuneita kyläkuntia kuin tämä, joka oli liiton keskipiste ja johtava kylä. Kiitos punaisen jumalan olivat monet vieraat kylät tulleet hävitetyiksi, vieläpä aivan poispyyhkäistyiksi ja vangit uhratuksi punaiselle. Niin oli meidän päivinämme ja niin oli ollut ammoisista ajoista vanhojen perintätietojen mukaan. Kun hän, Ngurn, oli nuorimies, olivat heimot kaukaa ruohoaavikon takaa tehneet hyökkäyksen kylään. Syntyneessä taistelussa olivat Ngurn ja hänen miehensä ottaneet monta vankia. Yli kymmenen tusinaa lapsia oli vuodattanut verensä punaiselle ja monen monet miehet ja naiset vielä sen lisäksi.
Jymisyttäjä oli toinen Ngurnin antama nimi salaperäiselle jumalalle.
Välistä kutsuttiin häntä myöskin Suureksi huutajaksi, Jumala-ääneksi,
Linnunkurkuksi, häneksi, jolla oli sointuvampi ääni kuin
hunajalinnulla, Auringonlaulajaksi ja Tähtien pojaksi.
— Minkätähden Tähtien pojaksi, kysyi Basset turhaan Ngurnilta. Tämän vanhan poppamiehen mukaan oli punainen aina sieltä, missä hän nytkin oli, laulanut ja jyrissyt tahtonsa ihmisille. Mutta Ngurnin isä, joka repaleiseen ruohomattoon käärittynä vielä riippui noitatalon savustuneiden katonkannattamien välissä, oli ollut toista mieltä. Tämä edesmennyt, viisas mies oli uskonut, että punainen polveutui tähtitaivaalta, sillä minkävuoksi — niin tuumi hän — olisivat vanhat ja unohtuneet esi-isät muuten kutsuneet häntä tähtien pojaksi? Basset ei voinut muuta kuin myöntää, että tässä väitteessä näytti olevan perää. Ngurn vakuutti, että pitkän elämänsä kaikkina vuosina oli hän nähnyt monta tähtiyötä, mutta ei ollut koskaan löytänyt mitään tähteä ruohotasangolta tahi viidakosta — vaikka oli etsinyt. Hän oli tietysti nähnyt tähtien putoavan (niin kuului hänen vastauksensa Bassettin huomautukseen), mutta hän oli myöskin nähnyt itsevalaisevia mättäitä ja pilaantuneita lihapalasia ja tulikärpäsiä pimeinä öinä ja nuotioiden liekkejä ja kirkkaasti palavia paloöitä, mutta missä olivat nuotiot ja kekäleet ja hehku, kun ne olivat palaneet, sammuneet ja hehkuneet. Vastaus: muistossa, vain muisto lakanneesta olemassaolosta, kuten muisto täyttyneistä pyyteistä. Missä oli eilispäivän nälkä? Kiitävä muisto villisiasta, jota metsästäjän nuoli ei ollut tavannut.
— Muisto ei ole mikään tähti, väitti Ngurn. Kuinka voisi muisto olla tähti? Ja koko pitkän elämänsä ajan oli hän aina nähnyt tähtitaivaan muuttomattomana. Ei koskaan ollut hän nähnyt yhdenkään tähden jättävän tavallista paikkaansa. Sitäpaitsi olivat tähdet tulta ja punainen ei ollut tulta — mutta nämä vastentahtoa päässeet sanat eivät sanoneet Bassettille mitään.
— Puhuuko punainen huomenna? kysyi hän.
Ngurn kohautti olkapäitään ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Kuka tietää?
— Ja sitä seuraavana päivänä — entä sitä seuraavana päivänä? tutkisteli Basset.
— Minä tahtoisin mielelläni savustaa sinun pääsi, sanoi Ngurn muuttaakseen puheenaihetta. Se on erilaisempi muita päitä. Ei kellään poppamiehellä ole sellaista päätä. Sitäpaitsi käsittelisin sitä hyvin huolellisesti. Ottaisin itselleni aikaa monta kuukautta. Kuukaudet tulisivat ja menisivät ja savu olisi hyvin heikko ja minä itse keräisin polttoaineet savustukseen. Nahka ei rypistyisi. Sen pitäisi tulla yhtä sileäksi kuin sinun nahkasi nyt on.
Hän nousi ja mustista katonkannattimista, jotka monien pääkallojen savustaminen oli mustuttanut ja jossa päivänvalo oli hämärä, otti hän alas olkimattoon käärityn käärön ja alkoi avata sitä.