— Sehän oli vain leikkiä, mielisteli William.
William oli harmahtava, neljänkymmenenviiden ikäinen mies ja hänen vaimonsa ja täysikasvuinen poikansa seisoivat yhdessä ja katsoivat uteliaasti, kuinka iso-isä Tarwater otti päältään takkinsa ja jätti sen Maryn pideltäväksi.
— Tule tänne, William! sanoi hän käskevästi.
William tuli, vaikkakin vastahakoisesti.
— Tästä saat maistaa sitä, mitä minun isäni antoi minulle sangen usein, selitti vanha Tarwater antaessaan pojalleen vaunun vivulla iskun yli olkapään pitkin selkää. Huomaa, että minä en lyö sinua päähän. Minun isälläni oli kirotun hupainen luonne ja hän ei katsonut niin tarkkaan, mihin hän löi tahtoessaan piestä pölyn takistani. — Älä aseta kyynärpäitäsi noin. Voisit saada niihin erehdyksessä ravakan iskun. Ja sano minulle nyt, William poikani, eräs asia: oletko koskaan luullut minua hulluksi?
— En! huusi William, hyppien ja tanssien kovasti. Sinä et ole hullu, isä! Luonnollisesti et ole hullu!
— Sinäpä sen sanoit, huomautti Tarwater lyhyesti, heittäessään pois vaununvivun ja alkaessaan panna päälleen takkia. — Ja nyt menemme kai sisälle syömään.
Glen Ellen, Californiassa, 14 p. syyskuuta 1916.