"Mikä se miljoona on?" keskeytti Edwin.
"Selitän sen sinulle, koska tiedän, ettet osaa laskea kymmentä pitemmälle. Levitä kätesi. Niissä on yhteensä kymmenen sormea. Hyvä. Nyt otan tämän hiekkajyväsen — pidäpä sinä sitä, Hoo-Hoo." Hän pudotti hiekkajyvän pojan kouraan ja jatkoi. "Nyt tuo hiekkajyvänen esittää Edwinin kymmentä sormea. Lisään toisen jyväsen. Se vastaa taasen kymmentä sormea. Jälleen lisään, jälleen lisään ja vieläkin lisään, kunnes on jyväsiä yhtä monta kuin Edwinillä sormia. Se esittää lukua sata. Pankaa sana mieleenne — sata. Nyt panen Ristihuulen käteen tämän kiven. Se esittää kymmentä hiekkamuruista eli kymmentä kymmentä sormea eli sataa sormea. Panen käteesi kymmenen kiveä. Ne yhdessä vastaavat tuhatta sormea. Otan raakunkuoren, joka esittäköön kymmentä kiveä eli sataa hiekkajyvästä eli tuhatta sormea…."
Siten hän koetti saada heidät käsittämään lukuja. Vaivaloisesti se kävi ja tarvittiin paljon toistamisia, ennenkuin pojilla oli edes jonkinmoinen aavistus niistä. Kun yksiköt kasvoivat, oli pojilla kummassakin kädessään erikokoisia kappaleita. Vieläkin suurempia määriä edustavat esineet hän asetti lähellä olevalle ajopuulle. Oli vaikeata keksiä sopivia edustajia; miljoonia esittivät luurangoista irrotetut hampaat, ja ravunkuoret olivat tuhansia miljoonia. Tähän hän pysähtyi, sillä pojat osottivat väsymyksen merkkejä.
"San Franciscossa oli neljä miljoonaa — neljä hammasta."
Poikain katse liukui hampaista käsiin, kädestä toiseen, kivistä ja hiekkäjyväsistä Edwinin sormiin. Sitten se liukui takaisin suurentuviin määriin päin poikien yrittäessä käsittää niin suunnattomia lukuja.
"Olihan siinä kansaa, isoisä", sai Edwin vihdoin virketyksi.
"Kuin hiekkaa tällä rannalla, kuin hiekkaa, jos jokainen jyvänen esittäisi miestä tahi naista tahi lasta. Niin, Edwin poikani, kaikki nuo ihmiset elivät juuri tuolla, San Franciscossa. Silloin tällöin he kaikki tulivat tälle rantamalle — heitä oli enemmän kuin hiekkajyväsiä. San Francisco oli komea kaupunki. Lahden toisella puolella oli suuri seitsemän miljoonan kaupunki — toisella puolella, siellä, minne leiriydyimme viime vuonna. Point Richmondista aina San Leandroon saakka ulottuvilla tasangoilla ja mäkimailla asui seitsemän miljoonaa… se on seitsemän hammasta."
Taaskin poikien katse kulki hampaista Edwinin sormiin ja takaisin.
"Maailma oli täynnä ihmisiä. Vuoden 2010 väenlasku antoi tulokseksi kahdeksantuhatta miljoonaa koko maailmassa — kahdeksan ravunkuorta, niin, kahdeksantuhatta miljoonaa. Se oli toista kuin nyt. Ihmiskunta osasi paremmin hankkia ravintoa. Mitä enemmän oli ravintoa, sitä runsaammin oli myös ihmisiä. Vuonna 1800 Euroopassa yksinään oli sataseitsemänkymmentämiljoonaa. Kun oli kulunut sata vuotta — siis hiekkajyvänen, Hoo-Hoo — vuonna 1900, oli Euroopassa viisisataa miljoonaa — viisi hiekkajyvää ja yksi hammas, Hoo-Hoo. Vuonna 2000 Euroopassa oli tuhatviisisataa miljoonaa. Samoin oli kaikkialla maailmassa. Kahdeksan ravunkuorta, niin, kahdeksantuhatta miljoonaa ihmistä eli maanpallolla, kun sarlakkakuolema alkoi. Olin nuori mies ruton puhjetessa — kaksikymnentäseitsemän vuotta vanha. Asuin San Franciscon lahden toisella puolella, Berkeley'ssa. Muistathan, Edwin, nuo suuret kivirakennukset, kun tulimme Contra Costan kukkuloilta alas. Niissä kivirakennuksissa asuin. Olin englannin kirjallisuuden professori."
Paljon oli hänen puheessaan sellaista, mikä kävi yli poikien ymmärryksen, mutta he koettivat käsittää edes hämärästi tätä kertomusta, menneisyydestä.