"Mikä virka noilla kivirakennuksilla oli?" kysyi Ristihuuli.
"Muistat, kun isäsi opetti sinua uimaan." Poika nyökkäsi. "No niin, Californian yliopistossa — se oli nimenä rakennuksilla — me opetimme nuoria miehiä ja naisia ajattelemaan, juuri niinkuin minä äsken opetin kivien ja hiekkajyvästen avulla teitä ymmärtämään, paljonko ihmisiä silloin oli. Oli sangen paljon opetettavaa. Nuoria miehiä ja naisia, joita opetimme, me sanoimme ylioppilaiksi. Meillä oli suuria huoneita, joissa opetus tapahtui. Minä puhuin heille, neljälle- tahi viidellekymmenelle kerrallaan, juuri samoin kuin puhun nyt teille. Kerroin heille kirjoista, joita olivat kirjottaneet ennen eläneet miehet ja joita joskus olivat myös silloin parasta aikaa elävät miehet kirjoittaneet —"
"Etkö tehnyt muuta? — vain puhuit ja puhuit?" kysyi Hoo-Hoo. "Kuka metsästi sinulle lihaa ja kuka lypsi vuohet ja hankki kalaa?"
"Luonnollinen kysymys, Hoo-Hoo, luonnollinen kysymys. Kuten olen sanonut, ruoan hankkiminen oli silloin helppoa. Me olimme sangen viisaita. Muutamat harvat hankkivat ruokaa kaikille. Toisilla oli toisia töitä. Minä puhuin, kuten sanotte. Puhuin aina, ja palkkioksi minulle annettiin ruokaa — paljon ruokaa, hienoa ruokaa, ihanaa ruokaa, ruokaa, jota en ole saanut maistaakaan kuuteenkymmeneen vuoteen ja jota en milloinkaan enää tulekaan saamaan. Olen toisinaan ajatellut, että ylvään sivistyksemme ihmeellisin saavutus oli ruoka — sen käsittämätön runsaus, sen rajaton vaihtelevaisuus, sen kuvaamaton herkullisuus. Oi, lastenilapset, elämä oli todella elämää silloin, kun meillä oli niin ihmeellistä syötävää."
Pojat eivät jaksaneet käsittää eivätkä kuunnelleet, pitäen näitä sanoja ja ajatuksia vain vanhuksen eksymisenä kertomuksen juonesta. "Ruoanhankkijoita sanoimme kansalaisiksi. Tämä oli pilaa. Me, hallitsevat luokat, omistimme kaiken maan, kaikki koneet, kaikki. Nämä ruoanhankkijat olivat meidän orjiamme. Otimme itsellemme melkein kaiken sen ruoan, jonka he valmistivat, mutta jätimme heille sen verran, että he saattoivat syödä ja tehdä työtä ja hankkia lisää ruokaa —."
"Minä olisin mennyt metsään hankkimaan itse ruokaa", lausui Ristihuuli uhkaavana, "ja olisin surmannut jokaisen, joka olisi yrittänyt ryöstää sen minulta."
Vanhus nauroi.
"Enkö sanonut, että me hallitsevat luokat omistimme kaiken maan, kaikki metsät ja kaiken muun? Jos joku ruoanhankkija ei tahtonut hankkia meille ruokaa, me rankaisimme häntä ja pakotimme hänet kuolemaan nälkään. Sangen harvat niin tekivätkään. He hankkivat mieluummin ruokaa meille, valmistivat vaatteemme ja tuhansin — raakunkuori, Hoo-Hoo — tuhansin tavoin tyydyttivät tarpeemme ja ilahduttivat meitä. Minä olin tuona aikana professori Smith — professori James Howard Smith. Luentoni olivat sangen populäärisiä — se on: sangen useat nuoret miehet ja naiset mielellään kuuntelivat minun puheitani, jotka käsittelivät toisten kirjoittamia kirjoja.
"Olin sangen onnellinen ja minulla oli ihanaa syötävää. Käteni olivat pehmeät, sillä en tehnyt työtä niillä, ihoni oli kauttaaltaan puhdas, ja päälläni oli mitä hienoimmat vaatteet —" Vanhus katsahti rääsyisiin nahkoihinsa halveksivasti. "Emme silloin käyttäneet tällaisia. Orjillakin oli paremmat. Myös olimme sangen puhtaita. Pesimme kasvomme ja kätemme useasti joka päivä. Te, pojat, ette milloinkaan pese itseänne, ellette putoa veteen tahi mene uimaan."
"Etkä sinäkään, isoisä", puolusteli Hoo-Hoo.