"On omituista kuulla kehittyneen arjalaisen kielen jäännösten ja rippeitten sointuvan likaisen, nahkoihin puetun pikku metsäläisen huulilta. Maailma on aivan mullinmallin. Se on ollut niin rutosta saakka."
"Minua sinä et saisi ryömimään edessäsi", kerskasi Ristihuuli tulevalle poppamiehelle. "Jos antaisin sinulle maksun kuolemannuolesta, joka olisikin tehoton, niin murskaisin pääsi — ymmärrätkö, Hoo-Hoo, mitä?"
"Koetan saada isoisän muistamaan tuon ruutiaineen", virkkoi Edwin tyynesti, "sitten saan asiat oikealle tolalle. Sinä, Ristihuuli, saat taistella puolestani ja hankkia ruokani, ja sinä, Hoo-Hoo, saat lähetellä kuolemannuoliasi, että kaikki kunnioittavat minua. Ja jos näen, että Ristihuuli yrittää murskata pääsi, Hoo-Hoo, selvitän asian tuon ruudin avulla. Isoisä ei ole niin hupsu kuin te luulette. Minä kuuntelen hänen neuvojaan ja jonakin päivänä olen teidän kaikkien päämies."
Vanhus pudisti päätään surullisesti ja sanoi:
"Ruuti on varmasti tuleva käytäntöön, Ei mikään voi sitä estää — sama ikivanha kertomus yhä uudelleen. Ihmiset lisääntyvät ja alkavat taistella keskenään. Ruudin avulla he saattavat surmata toisiaan miljoonittain, ja vain täten, tulella ja verellä, voidaan joskus etäisessä tulevaisuudessa jälleen luoda sivistys. Mutta mitä se hyödyttää? Uusi sivistys on katoava samoinkuin vanhakin. Sen rakentamiseen saattaa kulua viisikymmentätuhatta vuotta, mutta se kumminkin on katoava. Kaikki katoaa. Pysyväistä on ainoastaan maailmankaikkeuden voima ja aine, joka aina virraten, aina rakentuen ja hajaantuen, toteuttaa nuo ikuiset tyypit — papin, sotilaan ja kuninkaan. Näiden pienokaisten suusta kuulin ikiaikojen viisauden. Muutamat taistelevat, toiset hallitsevat, toiset rukoilevat; kaikki muut raatavat ja kärsivät, kun heidän verisille ruumiilleen luodaan yhä uudestaan, loppumatta, sivistyneen yhteiskunnan ihmeellinen ja valtava kauneus. On samantekevää, säilytänkö vai hävitänkö nuo luolaan keräämäni kirjat — niiden ikuiset totuudet kuitenkin löydetään, samoin se, mikä niissä on väärää ja valheellista. Mitä hyödyttää —"
Ristihuuli nousi seisaalleen ja katsahti vuohiin ja ilta-aurinkoon.
"Heh!" hän mutisi Edwinille. "Päivä päivältä tuo vanha loruilija käy yhä laveasuisemmaksi. Lähdetään leirille."
Kun toiset pojat, koirat mukanaan, keräsivät vuohet yhdeksi laumaksi ja läksivät leirille metsäpolkua pitkin, Edwin jäi vanhuksen luo ja opasti häntä samaan suuntaan. Kun he pääsivät vanhalle oikotielle, Edwin pysähtyi äkkiä ja katsahti taaksepäin. Ristihuuli, Hoo-Hoo sekä koirat ja vuohet jatkoivat matkaansa. Edwin näki pienen hevoslauman, joka oli tullut alas rannan karkealle hiedalle. Niitä oli ainakin kaksikymmentä; nuoria varsoja ja tammoja, joita johti komea ori. Se seisoi vedessä siinä, missä hyöyt taittuivat vaahdoksi, kaula kaarevana, silmät palaen kirkkaina ja nautti meren suolaisesta ilmasta.
"Mitä nyt?" isoisä kysyi.
"Hevosia", vastasi poika. "Näen ensikerran niitä meren rannalla. Puumat käyvät yleisemmiksi ja pakottavat ne tänne alas."