"Ensimäinen autonkuljettaja oli Bill, rahvaan mies, kuten sanoin", selitti vanhus, "mutta hänen puolisonsa oli lady, ylhäinen lady. Ennen sarlakkakuolemaa hän oli Van Wardenin puoliso. Van Warden oli teollisuusmagnaattien johtokunnan puhemies ja yksi niistä kahdestatoista, jotka hallitsivat Amerikkaa. Hänen omaisuutensa oli miljaardi kahdeksansataa miljoonaa dollaria — raha, joka on pussissasi, Edwin, on dollari. Sitten tuli sarlakkakuolema ja se teki hänestä Billin, ensimäisen autonkuljettajan, vaimon. Billillä oli tapana lyödä häntä. Olen nähnyt omin silmin."
Hoo-Hoo, joka oli loikoillut vatsallaan ja kaivanut veltosti varpaansa hiekkaan, kirkaisi äkkiä ja tutki ensin varpaansa kynttä ja sitten pikku kuoppaa. Molemmat toiset pojat ryhtyivät hänen kerallaan kaivamaan, kunnes he olivat saattaneet päivänvaloon kolme luurankoa. Kaksi oli kuulunut täysikasvuisille, yksi oli kasvuiässä olleen lapsen. Vanhus ryömi katsomaan löytöä.
"Ruton uhreja", päätti hän. "Tuolla lailla heitä kuoli kaikkialla viimeisinä päivinä. Tämä lienee ollut perhe, joka on tartuntaa paetessaan saanut surmansa Cliff House'in hiedalla. He — mutta mitä teetkään, Edwin?"
Kysymys tehtiin hätääntyneellä ja pelästyneellä äänellä. Edwin oli alkanut koputella hampaita erään luurangon leuoista metsästyspuukollaan.
"Ripustan ne nauhaan", vastasi hän.
Kaikki pojat olivat kovassa touhussa. Syntyi sellainen koputus ja takominen, ettei isoisän lörpötystä kuullut kukaan.
"Te olette täysiä metsäläisiä. Olette jo alkaneet pitää koristuksena ihmishampaita. Seuraavan ikäpolven aikana lävistätte nenänne ja korvanne ja ripustatte niihin luu- ja kuorihelyjä. Tiedän sen. Ihmissuku on tuomittu vaipumaan yhä syvemmälle alkuperäisyyden yöhön ennenkuin se alottaa verisen ponnistelunsa kohti sivistystä. Kun lisäännymme ja tunnemme tilanpuutetta, alamme surmata toinen toisiamme. Luulen, että te kiinnitätte silloin päänahkoja vyöhönne — niinkuin sinä, Edwin, siivoin pojanpojistani, nyt jo pidät tuota kurjaa sianhäntää. Heitä se menemään, Edwin poikani, heitä se menemään."
"Mitä tolkuttomuutta se vanha höperö taas vatvoo", huomautti Ristihuuli, kun pojat olivat saaneet kaikki hampaat irrotetuiksi ja koettivat jakaa ne tasapuolisesti.
He olivat sangen vikkeliä ja jyrkkiä liikkeissään, ja heidän puheensa, siinä heidän pohtiessaan parempien hampaiden jakoa, oli sekavaa kinastelua. Heidän sanansa olivat yksitavuisia ja lauseensa lyhyitä ja muovailemattomia. Vaikka se tuntui alkeelliselta kieleltä, saattoi siinä kuitenkin huomata kieliopillista rakennetta ja entisen ylemmän sivistyksen taivutusmuotojen jäännöksiä. Isoisänkin puhe oli niin turmeltunutta, että, jos se sellaisenaan esitettäisiin, lukija ei ymmärtäisi siitä mitään. Täten hän kuitenkin puhui vain pojille. Kun hän puheli yksikseen, hänen kielensä vähitellen puhdistui miltei mallikelpoiseksi. Lauseet tulivat pitemmiksi, sointuvammiksi ja sulavammiksi. Ne johtivat silloin mieleen luentojenpitäjän.
"Kerro meille punaisesta kuolemasta, isoisä", pyysi Ristihuuli, kun hammasjupakka oli saatu onnelliseen päätökseen.