— Mitäpä olisikaan jäänyt? vastasi Henrik. — Ne tietysti nielivät sen heti elävältä. Lyön vetoa, että se vielä haukkui, kun ne sen pistivät poskeensa, tuhannen vietävät!
— Se olikin aina hieman typerä.
— Mutta ei tyhmänkään koiran pitäisi olla niin hullu, että itsestään juoksee päistikkaa surman suuhun.
Henrik katseli tutkivasti muita koiria, ikäänkuin saadakseen selville kunkin luonteenominaisuudet.
— Lyön vetoa, ettei sitä tekisi yksikään noista tosista.
— Niitä ei kalikallakaan saisi nuotion äärestä pois, myönsi Bill. —
Jo minä aina ajattelinkin, ettei Paksun laita ollut oikein.
Se oli ruumispuhe kuolleen koiran muistoksi matkalla pohjan pimeillä perillä — ei yhtään niukempi kuin monen muun koiran ja monen miehen.
Naarassusi.
Kun aamiainen oli syöty ja vähät leirikapistukset sullottu rekeen, käänsivät miehet loimottavalle nuotiolle selkänsä ja katosivat pimeyteen. Kohta alkoi jälleen tuo peloittavan surullinen ulvonta; joka kaikui eri tahoilta halki pakkasen ja pimeän. Miesten puhelu taukosi.
Kello yhdeksältä valkeni aamu — keskipäivällä hohti etelän taivas ruusunpunaisessa valossa, joka pian kuitenkin kalpeni. Jäljelle jäänyt harmaja kajastus kesti kello kolmeen, jolloin sekin sammui, ja sitten levitti napaseudun yö mustan vaippansa yli aution, äänettömän maailman.