Pimeän tullessa ulvonta alkoi kuulua lähempää oikealta, takaa ja vasemmalta, vieläpä jonkun kerran niin läheltä, että uupuneet koirat vapisivat pelosta ja hädissään joutuivat epäjärjestykseen ja sotkivat valjaansa.
Erään sellaisen lyhyen pysähdyksen jälkeen, kun Bill ja Henrik olivat taas saaneet valjakon järjestykseen, virkkoi edellinen:
— Toivoisin, että ne löytäisivät muuta saalista ja jättäisivät meidät rauhaan.
— Ne hermostuttavat todellakin julmasti, myönsi Henrik.
Muuta he eivät virkkaneet ennenkuin vasta yöleirillä.
Henrik kumartui kattilan yli, jossa papurokka porisi, ja pani sinne pieniä jääpalasia, kun äkkiä kumahti jykevä isku ja kajahti Billin huuto, äkäinen murina ja koiran kiljahdus, joka vavahutti häntä. Hän suoristihe ja näki tumman otuksen mennä pyyhältävän hangella ja katoavan pimeyteen. Sitten hän huomasi Billin, joka puolittain voitonriemuisena, puolittain nolona seisoi koiraparven keskellä, toisessa kädessä paksu kalikka, toisessa kuivatun lohen pyrstöpuoli.
— Puolet se pahus kuitenkin sai, ilmoitti hän, mutta annoinpa sille siitä hyvästä aika tärskäyksen. Kuulitko, miten se älähti?
— Minkä näköinen se oli? kysyi Henrik.
— En minä sitä niin tarkkaan eroittanut. Mutta neljä jalkaa sillä oli ja kita ja karvat ja koiralta se näytti.
— Ehkä se oli kesy susi.