— On kuin onkin, sanon minä!
Henrik hypähti peitteen alta ja ryntäsi koirien luo. Hän laski ne ja yhtyi sitten kumppaninsa keralla sadattelemaan erämaan valtoja, jotka taas olivat ryöstäneet heiltä koiran.
— Sammakko oli väkevin kaikista, huomautti Bill lopuksi.
— Eikä se ollut typeräkään, lisäsi Henrik, ja se oli toinen ruumispuhe kahden päivän mittaan.
Aamiainen syötiin synkän mielialan vallitessa ja jäljellä olevat neljä koiraa valjastettiin reen eteen.
Päivä oli samanlainen kuin edellinenkin. Miehet vaelsivat sanattomina yli jäätyneen maan, ja hiljaisuuden keskeyttivät vain näkymättöminä seuraavien vainolaisten ulvonnat. Pimeän tullessa aikaisin iltapäivällä kaikui ulvonta lähempää, vainoojat kun tapansa mukaan likenivät; koirat säikkyivät ja takertuivat hädissään valjaihinsa, ja se sai miesten mielet yhä apeammiksi.
— Kas niin, sanoi Bill tyytyväisenä illalla, kun nousi työnsä äärestä ja suoristihe. — Eiköhän tämä pysty pidättämään noita tyhmyreitä.
Henrik jätti kattilansa ja tuli katsomaan mitä toinen oli tehnyt. Bill ei ollut ainoastaan kytkenyt koiria, vaan lisäksi tehnyt sen intiaanien tapaan keppejä käyttäen. Jokaisen koiran kaulaan hän oli pannut nahkahihnan niin kireälle, ettei koira päässyt hampaillaan siihen kiinni, ja näihin hihnoihin hän oli sitonut neljän tai viiden jalan mittaiset kepit, joiden toinen pää taas oli hihnalla kiinnitetty maahan iskettyyn paaluun. Keppi oli siten esteenä, ettei koira päässyt hampaillaan kaluamaan kumpaistakaan hihnaa. — Henrik nyökäytti tyytyväisenä päätään.
— Tuo on ainoa keino, millä Yksikorvan saa pidetyksi kiinni, sanoi hän. — Sillä se puree hihnan poikki niin sievästi, että se on ihan kuin veitsellä leikattu, vaikka siihen tietysti menee hiukan enemmän aikaa. — Huomenna ne kaikki ovat tallella.
— Siitä lyön vetoa, vakuutti Bill. — Jos huomenna joku puuttuu, niin minä en tahdo kahvia.