— Ne tietävät aivan varmaan, ettei meillä ole enää ruutia eikä lyijyä, huomautti Henrik makuulle mentäessä osoittaen ympärillä kiiluvia pisteitä. — Jos saisimme jonkun niistä kellistetyksi, niin ne varmasti osoittaisivat suurempaa kunnioitusta. Nyt ne tulevat joka yö lähemmäksi. Siirrähän hetkeksi silmäsi nuotiosta ja katso terävästi tuonnepäin. Näetkö tuota tuolla?
Miehet huvittelivat jonkun aikaa tarkastelemalla valonhohteen reunassa liikkuvia hämäriä olentoja. Kun he tähtäsivät katseensa lujasti johonkin pimeässä kiiluvaan silmäpariin, alkoi eläimen hahmo vähitellen muovautua, ja he saattoivat silloin tällöin eroittaa joitakin muotoja.
Koirien nostama melu veti miesten huomion puoleensa. Yksikorva vinkui rukoilevasti, tempoili kytkyttään pyrkien pimeyteen päin ja iski tuontuostakin hampaansa mielettömällä vimmalla puuhun.
— Katsohan, Bill! kuiskasi Henrik.
Tulenhohteessa hiipi syrjästä salaa esille eläin, joka oli silmäänpistävästi koiran näköinen. Se liikkui epäluulonsekaisella rohkeudella, katseli tarkasti miehiä, mutta kiinnitti päähuomionsa koiriin. Yksikorva ponnisteli kytkyessään pyrkien tulijaa kohden ja vinkui valittavasti.
— Ei tuo Yksikorva narri näytä pahasti pelkäävän, sanoi Bill hiljaa.
— Se on naarassusi, kuiskasi Henrik vastaukseksi. — Tämä selittää Paksun ja Sammakon paon. Tuo otus on lauman syöttinä. Se houkuttelee koirat tulen äärestä pois, ja sitten koko parvi karkaa niiden kimppuun ja syö ne suuhunsa.
Nuotio räiskähti. Hiiltynyt puupalanen pudota romahti syrjään. Vieras eläin säikähti ja livahti takaisin pimeyteen.
— Henrik, minä luulen… aloitti Bill.
— Mitä sitten?