Valkohammasta hoidettiinkin kuin ihmistä. Tuomari Scott ehdotti otettavaksi koulittua sairaanhoitajatarta, mutta sitä vastustivat ankarasti tytöt, he tahtoivat suorittaa työn itse. Ja Valkohammas voitti sen yhden mahdollisuuden kymmenestätuhannesta, jota lääkäri oli pitänyt epäiltävänä.
Viimeksimainittua ei käynyt moittiminen, vaikka hän olikin erehtynyt. Kaiken ikänsä hän oli hoitanut ja leikannut sivistyneessä yhteiskunnassa eläviä, jotka viettivät suojattua elämää ja polveutuivat samanlaisista esivanhemmista. Valkohampaaseen verrattuina ne olivat hentoja ja pehmeitä, eikä siinä otteessa, jolla ne tarrautuivat elämään, ollut paljoakaan voimaa. Valkohammas oli tullut suoraan erämaasta, missä heikot varhain hukkuvat eikä kenellekään suojaa suoda. Sen isässä ja emossa ei ollut kummassakaan heikkoutta, ei myöskään näitä varemmisssa sukupolvissa. Valkohammas oli saanut perinnöksi rautaisen rakenteen ja erämaalle ominaisen elinvoiman, ja se pysyi kiinni elämässä sekä mieleltään että ruumiiltaan sitkeydellä, joka vanhastaan kuuluu kaikille luontokappaleille.
Viikkoja sai Valkohammas viettää vankina kipsisiteiden ja kääreiden kahlehtimana, voimatta tehdä pienintäkään liikettä. Se nukkui tuntikausia ja näki viljalti unia, ja sen sielun kautta liikkui loputon sarja pohjolan kuvia. Kaikki menneisyyden aaveet heräsivät ja elivät sen sielussa. Uudelleen se asusti luolassa Kitshin kera, ryömi vavisten Ison Majavan luo hänen valtaansa alistuakseen, juoksi henkensä edestä Lip-lipin ja hulluna ulvovan penikkalauman tieltä.
Se juoksi jälleen äänettömänä erämaan halki pyydystäen nälkäkuukausina ruokaansa; ja toisinaan se kiiti vetojoukkueen etunenässä kuullen Mit-san ja Ison Majavan suoliruoskain läjähtävän takanaan ja heidän ääntensä huutavan: raa! raa! kun tultiin ahtaaseen kohtaan ja joukkue, lävitse päästäkseen, vetäytyi kokoon kuin viuhka. Se eli uudestaan päivänsä Kauno-Smithin luona ja taisteli vielä kerran kaikki taistelunsa. Sellaisina hetkinä se vinkui ja murisi unessaan, ja ne, jotka katselivat, sanoivat sen näkevän pahoja unia.
Muuan näistä painajaisista tuotti sille aivan erityisesti kärsimyksiä — nimittäin kolisevat ja helisevät raitiovaunut, jotka siitä tuntuivat suunnattomilta ilveksiltä. Se oli makaavinaan pensaiden suojassa odotellen, että orava uskaltaisi puustaan kyllin etäälle. Silloin, juuri kun se hyökkäsi kimppuun, orava muuttuikin raitiovaunuksi, joka kohosi sen yläpuolelle uhkaavana ja peloittavana kuin vuori, kiljuen ja kilisten ja sylkien tulta. Tuntui samalta kuin sen ärsyttäessä haukkaa alas pilvistä. Alas se syöksyi taivaan sinestä, ja sen kimppuun hyökätessä se muuttuikin tuoksi kaikkialla vainoovaksi raitiovaunuksi. Väliin se oli olevinaan Kauno-Smithin häkissä. Ulkopuolelle kerääntyi miehiä, ja se tiesi, että taistelu oli tulossa. Se vahti ovea nähdäkseen vastustajansa tulevan. Ovi avautui ja siitä ryntäsi taas tuo kamala vaunu. Näin tapahtui tuhansia kertoja, ja joka kerta se herätti yhtä elävän ja suunnattoman kauhun.
Sitten koitti päivä, jolloin viimeinen side otettiin pois. Se oli juhlapäivä. Koko Sierra Vista oli kerääntynyt katsomaan. Isäntä raaputti sen korvia, ja se urisi lemmenlauluaan. Isännän vaimo nimitti sitä "Siunatuksi sudeksi", nimi saavutti hyväksymistä, ja kaikki naiset sanoivat sitä Siunatuksi sudeksi.
Se koetti nousta seisomaan, mutta vaipui useita kertoja yritettyään voimattomana maahan. Se oli maannut niin kauan, että lihakset olivat menettäneet taitonsa ja kaikki voima oli kaikonnut niistä. Hiukan tämä heikkous sitä hävetti, tuntui muka siltä, että se nyt petti jumalat, joiden palveluksessa se oli. Tämän vuoksi se koetti urheasti nousta; viimein se seisoikin jaloillaan, huojuen ja hoippuen sinne ja tänne.
"Siunattu susi!" huudahtivat naiset kuorossa.
Tuomari Scott silmäili heitä voitonriemuisena.
"Tepä sen sanoitte", hän sanoi. "Sitähän minä olen koko ajan väittänyt. Tavallinen koira ei olisi kyennyt sellaista tekemään. Susi se on."