Ja Snass sanoi: — Toverisi on kuollut. Metsästäjäni eivät häntä tappaneet. He löysivät hänen jäykäksi paleltuneen ruumiinsa vuorilta ensi kevätmyrskyjen jälkeen. Täältä ei kukaan pääse pakenemaan. Milloin vietämme häitäsi? —
Mutta Labiskwee jutteli: — Minä olen tarkkaillut sinun kasvojesi mielialoja. Silmistäsi näen, että sinun sielusi kalvaa levottomuus. Niin hyvin, niin kauttaaltaan tunnen minä sinun kasvojesi ilmeet. Kaulallasi, tuossa aivan korvan alapuolella, on sinulla pieni arpi. Ollessasi iloisella päällä kohoavat suupielesi, mutta ne laskeutuvat, kun milloin synkät ajatukset mieltäsi painavat. Kun hymyilet, muodostuu silmäkulmiisi kolme, neljä pientä poimua. Nauraessasi on niitä kuusi ja aika ajoin olen voinut laskea jopa yhteentoista. Mutta nyt minä en huomaa niitä. Minä en ole koskaan lukenut kirjoja. En osaa lukea. Mutta Nelisilmä opetti minulle suuren joukon asioita. Hän opetti minut oikein puhumaan. Ja hänen silmistään minä luin kuinka levottomasti hän kaipasi takaisin maailmaan. Ja kuitenkin olihan meillä täällä yllin kyllin hyvää lihaa ja kaloja ja marjoja sekä juuriksia, ja ajottain me myös saimme jauhoja vaihtaessamme turkiksemme Porcupine ja Luskwa jokien varsilla asuvien intiaanien välityksellä. Mutta siitä huolimatta hän ikävöi takaisin maailmaan. Onko maailma todella niin ihana, että sinäkin sitä ikävöit? Nelisilmä ei omistanut mitään. Mutta minä olen sinun. — Tyttö huokasi ja pudisti päätään, — Nelisilmä kuoli ja kuollessaankin hän ikävöi maailmaa. Jos eläisit aina täällä, olisiko sinullakin kuollessasi samainen maailmanikävä? Minä pelkään, kun en tunne maailmaa. Tahdotko sinäkin paeta palataksesi takaisin maailmaan? —
Kit ei kyennyt vastaamaan, mutta Labiskwee luki haluamansa tiedon hänen suupielistään. Monet minuutit kuluivat äänettömyydessä. Tyttö taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa Kitin sadatellessa äkkinäistä heikkouttaan, joka itsetiedottomasti oli saanut hänet ilmaisemaan kaipuunsa maailmaan, joskin se samalla pakoitti hänet olemaan ilmaisematta tuon toisen naisen olemassaoloa.
Labiskwee huokasi jälleen.
— Hyvä! Rakkauteni sinuun on suurempi kuin isäni vihastumisen pelko, joskin hän vihassaan on vuoristomyrskyä hirveämpi. Sinä olet opettanut minut tuntemaan mitä rakkaus on. Tämä on rakkauden tulikoe. Minä tahdon auttaa sinua palaamaan maailmaan. —
Hellävaroin ja hiljaa Kit herätettiin unestaan. Pienet lämpöiset kädet koskettivat hänen poskeaan ja siirtyivät siitä hänen huulilleen painaen niitä kevyesti. Hän tunsi jääkylmän turkin hipaisevan ihoaan, ja yksi ainoa sana "tulkaa!" kuiskattiin hänen korvaansa. Hän kohosi varovasti vuoteeltaan ja kuunteli. Leirin sadat susikoirat olivat alkaneet öiset laulajaisensa. Mutta siitä huolimatta hän saattoi aivan välittömässä läheisyydessään tuntea Snassin kevyen ja säännöllisen hengityksen.
Labiskwee tarttui Kitiä kevyesti hihasta ja tästä hän arvasi tytön tahtovan häntä seuraamaan itseään. Hän otti villasukkansa ja mokkasiininsa käteensä ja hiipi ulos lumeen yömokkasiinit jaloissa. Kun he olivat tulleet hiiltyneen leiritulen taakse, antoi Labiskwee Kitille merkin pukeutua ulkoilmatamineihinsa ja palasi itse takaisin telttaan, jossa Snass nukkui.
Kit tapaili sormillaan kellonsa viisareita ja arvioi ajan olevan yksi yöllä. On verrattain lämmintä, puheli hän itsekseen — korkeintaan kymmenen astetta alle nollan. Sitten Labiskwee palasi ja johdatti hänet nukkuvan leirin pimeiden sokkeloiden läpi. Vaikka he koettivat kulkea mahdollisimman kevyesti, niin sittenkin narahteli jäätynyt lumenpinta heidän mokkasiiniensa alla. Koirien ulvonta kuitenkin vaimensi siitä syntyneen äänen, eivätkä koirat ulvonnastaan kiihdyksissä kiinnittäneet sen suurempaa huomiota ohikulkevaan mieheen ja naiseen.
— Nyt voimme keskustella! — sanoi Labiskwee, kun he olivat ehtineet kappaleen matkaa viimeiseltä nuotiolta. Ja vasta nyt seistessään tähtien tuikkeessa kasvotusten Labiskween kanssa Kit huomasi, että tytöllä oli suuri kantamus sylissään, siinä näkyivät hänen lumikenkänsä, pyssy, kaksi patruunavyötä ja hänen makuusäkkinsä.
— Minulla on kaikki järjestyksessä — sanoi Labiskwee iloisesti naurahtaen. — Olen kaksi päivää kerännyt varastoja. Täällä on lihaa, jauhoja, tulitikkuja ja erikoiset lumikengät, jotka ovat tarkoitetut kantamaan hangella. Minä olen kyllä tottunut liikkumaan lumessa, ja me kykenemme nopeasti etenemään, rakkaani. —