McCan murisi jotain, mutta hänellä ei enää ollut peuranlihaa taskuissaan ja tavallisuuden mukaisesti vihaisena hän jättäytyi jälkimäiseksi.
Ylänkölaaksossa, jossa he nyt olivat, kannatti hanki kello kolmeen saakka ja siihen mennessä he olivat ehtineet vuoren varjoon, jossa hankiainen oli parahiksi jäätynyt jälleen. Vain kerran he pysähtyivät jakaakseen tasan McCanilta takavarikoidun peurantalin ja sitä he sitten söivät kulkiessaan. Liha oli jäätynyt kovaksi, eikä sitä voinut syödä kuin tulella sulatettuna, mutta tali suli suussa ja täytti edes osaksi vatsan vaatimukset.
Kello yhdeksältä seurasi pitkäaikaista hämärää, pilkkosenpimeä — taivaskin oli paksujen pilvien peitossa, ja he leiriytyivät yöksi muutamien vaivaiskuusien suojaan. McCan ontui ja oli sairas. Päivämarssi oli ollut hyvin rasittava; ja huolimatta yhdeksänvuotisesta napaseutukokemuksestaan oli McCan syönyt lunta niin että hänen suutaan nyt kuivasi ja poltti ja hän oli kovissa tuskissa. Hän istua kyyrötti tulen ääressä ja valitti sillä aikaa kuin toiset toimittivat välttämättömät askareet.
Labiskwee oli uupumaton, ja Kit ei voinut olla ihmettelemättä hänen tavatonta elämäntarmokkuuttaan ja kestävyyttään. Ja hänen hilpeytensä ei milloinkaan ollut teeskenneltyä. Aina hän jaksoi hymyillä Kitille, hänen naurunsa helähti lakkaamatta ja hänen kätensä viivähti Kitin kädessä hyväillen, kun tämä milloin sattui sitä koskettamaan. Mutta sen sijaan Labiskwee kasvot kovenivat ja synkistyivät heti kun hän katsahti McCaniin, ja hänen silmänsä säihkyivät tällöin kylmästi. Yöllä alkoi tuulla, sitten nousi ankara lumipyry ja koko seuraavan päivän heidän täytyi ponnistella eteenpäin lumen sokaisemina, niin että he huomaamattaan sivuuttivat pienen joen, jonka uomaa pitkin heidän olisi täytynyt kulkea päästäkseen sitten yli vuoriharjanteitten länttä kohden. Niin jatkoivat he harhailuaan kaksi päivää, kulkivat monien väärien harjanteitten yli, ja näiden kahden päivän kuluessa he jättivät taakseen kevään ja olivat tulleet talven valtakuntaan.
— Nuoret miehet ovat kadottaneet jälkemme. Emmekö siis voi ottaa yhtä lepopäivää? — rukoili McCan. Mutta Kit ja Labiskwee eivät suoneet itselleen lepoa. He käsittivät tilanteen vaarallisuuden. He olivat eksyneet korkealle vuoristoon ja he eivät olleet tavanneet metsänriistaa, ei edes jälkiä sellaisesta. Päivän toisensa jälkeen he raivasivat itselleen tietä kivikovassa ja mitä vaikeakulkuisimmassa maastossa. Umpimähkään he olivat pakoitetut seuraamaan vastaantulevia joenuomia, jotka ani harvoin suuntautuivat länttä kohti, sillä heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin edetä pitkin näitä jokia, joitten kupeilla jääpeitteiset vuorienhuiput ja harjanteet olivat luoksepääsemättömät. Kauheat ponnistukset ja pakkanen kuluttivat heidän voimiaan ja kuitenkin he olivat pakoitetut pienentämään ruoka-annoksiaan.
Eräänä yönä Kit heräsi tappelun nujakkaan. Verrattain selvästi hän kuuli ähkymistä McCanin makuusijalta. Hän potkaisi nuotiota niin että tuli leimahti ilmiliekkiin ja nyt hän saattoi nähdä kuinka Labiskwee kuristamalla irlantilaista kurkusta pakoitti tämän sylkemään suustaan puoleksi pureskelemansa lihan. Sitten Labiskwee vei kätensä vyötäisille ja pian välkkyi paljas puukko hänen kädessään.
— Labiskwee! — huudahti Kit käskevästi.
Käsi epäröi.
— Älä tee tuota! — sanoi Kit astuen samalla hänen luokseen.
Labiskwee vapisi vihasta, mutta epäröityään hetkisen hän painoi puukon takaisin tuppeen. Ja ikäänkuin peläten, ettei kykenisi itseään hillitsemään, hän meni nuotiolle ja heitti siihen lisää puita. McCan nousi istualleen, voihkien ja sähisten ja änkytti puoleksi kauhun, puolittain vihan vallassa käsittämättömän selityksen.