— Mistä olet tuon kaiken saanut? — kysyi Kit.
— Toimita ruumiintarkastus — sanoi Labiskwee. Ne olivat hänen ensimmäiset sanansa, ja hänen äänensä värisi vihasta, jota hän ei voinut hillitä.
McCan koetti tehdä vastarintaa, mutta Kit tarttui häneen lujin ottein, tarkasti hänet ja veti peuranlihakimpaleen hänen kainalostaan, jossa se oli sulannut ruumiinlämmöstä. Samassa Kit kuuli Labiskween huudahtavan. Hän oli kiirehtinyt tarkastamaan McCanin kantamusta ja lihan asemasta hän nyt veti sieltä esiin sammalia, kuusenhavuja, risuja — ja muuta sen tapaista roskaa, jolla mies oli täyttänyt kantamuksensa, jotta se näyttäisi oikean kokoiselta ollen kuitenkin painoltaan keveämpi.
Jälleen vei Labiskwee salamannopeasti kätensä vyötäisilleen ja hän hyökkäsi roistoa kohti, mutta osuikin Kitin syliin, jossa hän antautui voimattomaan raivoonsa.
— Voi, oma rakkaani, en minä ruokaa ajattele! — nyyhkytti Labiskwee — sinun elämäsi tähden minä! Tuo koira, hän syö sinua, hän elää sinun elämäsi kustannuksella! —
— Kyllä me kaikesta vielä selviydymme — lohdutti Kit. — Tästä lähtien annamme hänen kantaa vain jauhoja. Niitä hän ei voi syödä raakana, mutta jos hän senkin tekee, silloin minä surmaan hänet, sillä hän syö yhtä paljon sinun elämääsi kuin minunkin. — Hän veti Labiskween lähemmäksi itseänsä. — Rakkaani, surmaaminen kuuluu miesten tehtäviin. Naiset eivät surmaa. —
— Etkö siis rakastaisi minua, jos surmaisin tuon koiran? — kysyi
Labiskwee hämmästyneenä.
— En niin paljon kuin nyt — vastasi Kit vältellen. Labiskwee huokasi alistuvasti. — Hyvä — hän sanoi — minä en surmaa häntä. —
Nuoret miehet ajoivat hellittämättä heitä takaa. Sattumalta ja seututuntemuksensa perusteella laskien, mikä tie pakolaisten oli valittava, nuoret miehet löysivät lumen puolittain peittämät jäljet ja alkoivat seurata niitä.
Lumipyryn sattuessa kokeilivat Kit ja Labiskwee kaikkein mahdottomimmilla teillä, kääntyivät itään, vaikkakin parempi tie kulki etelää tai länttä kohden ja kiersivät matalat harjanteet kiivetäkseen korkeammille. Olivathan he eksyksissä ja sen tähden heistä oli samantekevää mihin suuntaan tie vei, mutta tästä huolimatta he eivät päässeet eroon nuorista miehistä. Useat kerrat he jo olivat päivämatkojen päässä vainoojistaan, mutta sitten nämä jälleen äkkiä ilmaantuivat heidän lähettyvilleen. Jos intiaanit lumipyryssä olivat kadottaneet kaikki jäljet, niin hajaantuivat he heti ajokoiralauman tavoin eri suunnille ja se, joka löysi tuoreimmat jäljet, kutsui savumerkeillä toverit luokseen.