Kit ei enää voinut määritellä aikaa. Yöt ja päivät, levähdykset ja lumipyryt vain tulivat ja menivät. Kärsimysten ja rasitusten synnyttämien järjettömien haavekuvien vallassa hän ja Labiskwee ponnistelivat eteenpäin, ja McCan hoiperteli heidän kintereillään alituisesti höperöiden San Franciscosta, tuosta ikuisesta unelmastaan.
Heidän ympärillään kohosivat korkeat, säälimättömät vuorenhuiput. He pakenivat synkkiä rotkosolia pitkin, joitten seinämät olivat niin äkkijyrkät, ettei edes lumi niillä pysynyt, tahi samosivat poikki jääpettoisten laaksojen, joissa jäätyneet järvet lepäsivät syvällä heidän jalkainsa alla. Ja eräänä yönä kahden lumimyrskyn väliajalla he näkivät loisteen kaukasesta tulivuorenpurkauksesta. Mutta näky ei sittemmin toistunut, ja niinpä he aika-ajoin arvelivat kenties nähneensä vain unta.
Hankiainen oli peittynyt uuteen, monien metrien paksuiseen lumeen, mikä vuorostaan pinnalta kovettui ja peittyi uuteen lumeen. Paikotellen he jokilaaksoissa ja rotkoissa kulkivat jopa useamman sadan metrin paksuisessa lumessa, kun sitävastoin tuulisilla vuorenharjanteilla, joitten yli heidän täytyi samota, ei ollut edes lumenhiventäkään.
He hiipivät kuin haamut uhkaavien lumivyöryjen yli aina silloin tällöin painostavasta uneliaisuudestaan havahtuen, kun jokin lumivyöry heidän lähettyvillään irtaantui syöksyen syvyyteen. He lepuuttivat itseään metsärajan yläpuolella, ja tulta he eivät uskaltaneet tehdä ja niin heidän täytyi ruumiinlämmöllään sulattaa liha-annoksensa, ennekuin saattoivat ne syödä. Mutta Labiskwee kesti tämän kaiken samanlaisena kuin ennenkin. Hänen hyvätuulisuutensa pysyi entisen säteilevänä, paitsi kun hän katseli McCania, ja vaikka hän olisi ollut kuinka väsynyt ja kylmissään, niin aina hän rakkaudessaan Kitiin oli yhtä kaunopuheinen kuin ennenkin.
Kissan tavoin Labiskwee seurasi jokaista laihojen annosten jakoa, ja Kit huomasi kuinka hän oli harmissaan niistäkin vähistä paloista, mitkä McCan pisti poskeensa. Kerran Labiskwee jakeli ruokaosuudet, ja heti seuraavassa hetkessä Kit kuuli McCanin raivoisan vastalauseen. Mutta ei vain hänelle vaan samalla itselleenkin oli hän antanut pienemmän osuuden kuin Kitille. Tämän tapahtuman jälkeen Kit itse jakoi lihan. Eräänä aamuna he öisen lumimyrskyn jäljiltä joutuivat vähäiseen lumivyöryyn, mikä kiidätti heidät parisen sataa metriä vuorenrinnettä alas. Tästä he selviytyivät puoleksi paleltuneina, mutta muuten vahingoittumattomina. Sensijaan oli McCan kadottanut kantamuksensa ja siinä olivat kaikki heidän jauhonsa. Kun sitten uusi, vieläkin suurempi lumivyöry täytti paikan, oli heidän jätettävä kaikki toivo sen löytämisestä. McCan tosin oli syytön onnettomuuteen, mutta Labiskwee ei siitä huolimatta enää milloinkaan katsonut häneen, ja Kit tiesi, että se oli itsensä vuoksi, kun Labiskwee ei uskaltanut sitä tehdä.
Oli tyynen tyyni ammu, taivas kuulakan sininen ja sokaiseva hohde valkoisella lumella. Tie kohosi pitkin loivaa rinnettä, jota kattoi hankiainen. He laahustivat eteenpäin ikäänkuin väsyneet haamut kuolleitten valtakunnassa. Ei pienintä tuulenhengähdystä loputtomassa, valkoisessa hiljaisuudessa. Kaukaiset vuorenhuiput, jotka muodostivat Kalliovuorten selkärangan, eroittautuivat sadan mailin etäisyydestä niin selvinä kuin olisivat olleet vain viitisen mailin päässä.
— Varmasti pian jotakin tapahtuu! — Labiskwee kuiskasi. — Etkö sinäkin sitä tunne? Tässä — tuolla, joka paikassa. Kaikki tuntuu niin kummalliselta. —
— Minua ikäänkuin värisyttää, mutta se ei johdu kylmästä — vastasi Kit. — Eikä nälästäkään. — — Se johtuu sinun päästäsi, sinun sydämestäsi — sanoi Labiskwee kiihkeästi. — Niin minä sen tunnen. —
— Aistimieni kanssa sillä ei ole mitään tekemistä — määritteli Kit. — Minä tunnen itsessäni jotain ulkoapäin tullutta, kuin jääneulojen pistoksia; ja tämänlainen kylmyys herpaannuttaa hermoni. —
Neljännestunnin kuluttua he pysähtyivät hengähtämään.