— En näe enää kaukaisia vuorenhuippuja — sanoi Kit.
— Ilma käy sakeaksi ja raskaaksi — jatkoi Labiskwee. — On niin vaikeata hengittää. —
— Näen kolme aurinkoa — mutisi McCan käheästi hoippuroidessaan sauvansa turvin.
Auringon kangastus näkyi molemmin puolin todellista aurinkoa.
— Niitähän on viisi aurinkoa — huomautti Labiskwee, ja sillävälin kuin he siinä seisoivat ja katselivat syttyi yhä uusia ja uusia säteileviä aurinkoja taivaankannelle.
— Hyvä Jumala, taivashan on täynnä aurinkoja — niitten lukumäärä on mahdoton laskea — huudahti McCan kauhun valtaamana.
Ja se oli totta, sillä minne he vain katsoivatkin, aina hulmahti taivaankaarelle uusia, häikäiseviä aurinkoja.
McCan huudahti hämmästyksestä ja tuskasta. — Minua on joku pistänyt! — hän huusi ja jatkoi vanhoja valitusvirsiään.
Sitten Labiskwee päästi äänekkään huudahduksen, ja Kit tunsi polttoa poskellaan ikäänkuin sille olisi heitetty syövyttävää happoa. Vaistomaisesti hän tapaili kädellään poskeaan, mutta sillä ei ollutkaan mitään. Pamahti laukaus, niin kummallisen äänettömästi kuin olisi se ammuttu jossain hyvin kaukana. Rinteen alapäässä näkyivät nuoret miehet suksillaan, ja toinen toisensa jälkeen antoi tulta.
— Hajaantukaa sivuille! — huusi Kit — ja pitäkää kiirettä, olemme pian huipulla. Ne ovat neljännesmailin jäljessämme ja se merkitsee parin mailin etumatkaa tuolle puolen alamäkeen päästyämme. —