Kirpeä ilma pisti ja kirveli heidän ihoaan, kun he parhaansa mukaan toisistaan eroten kapusivat vuorenrinnettä ylös. Rihlapyssyjen pamahdukset kuulostivat niin oudon kummallisilta heidän korvissaan.
— Jumalan kiitos! — sanoi Kit Labiskweelle. — Neljällä heistä on muskettipyssyt ja vain yhdellä winchesteri. Senlisäksi eivät he noitten aurinkojen valossa kykene kunnolla tähtäämään. He eivät ole tavoittaneet meitä edes sataa metriä.
— Näkyy kuinka julmistunut isä on — Labiskwee sanoi. — Hän on käskenyt surmata meidät. —
— Kuinka kummallisesti sinä puhut! — sanoi Kit. — Äänesi kuulostaa kuin olisit sinä hyvin kaukana minusta. —
— Suu peittoon! — huusi Labiskwee äkkiä. — Ja älä puhele. Tiedän hyvin mitä tämä on. Peitä suusi hihalla, tällä tavoin, äläkä puhele enää. —
McCan kaatui ensimäisenä ja hänen täytyi pinnistää kaikki voimansa päästäkseen jälleen pystyyn. Ja senjälkeen he kaatuilivat vuoronperään ennenkuin pääsivät huipulle. Heidän tahtonsa oli lihaksia voimakkaampi, ja he eivät, käsittäneet mistä johtui, että ruumiinsa olivat kuin halvautuneet ja vailla liikuntokykyä. Päästyään harjalle he katsoivat taakseen ja näkivät nuorten miesten ehtimiseen kaatuilevan kiivetessään rinnettä ylöspäin.
He eivät koskaan saavuta huippua! — sanoi Labiskwee. — Se on valkoinen kuolema. Minä tiedän sen, vaikkakaan en ole koskaan sitä nähnyt. Olen kuullut vanhojen ihmisten siitä puhuvan. Aivan äkkiä tulee hetki, mikä ei ole ennen elettyjen tapainen. Silmiisi nousee huurretta, jonka läpi et voi nähdä. Harvat ne, jotka ovat sen nähneet ja jääneet eloon. —
McCan haukotteli niin että olisi luullut hänen tukehtuvan.
— Peittäkää suunne! — komensi Kit.
Kirkas hohde, joka pani kaiken heidän ympärillään kimeltämään, sai Kitin katsahtamaan moniin aurinkoihin. Ne loistivat ikäänkuin hunnun takaa. Ilma oli täynnä pieniä valokipinöitä. Läheiset vuorenhuiput häipyivät omituiseen sumuun; nuoret miehet, jotka urhoollisesti ponnistelivat eteenpäin, kietoi sumu näkymättömiin. McCan oli lyyhistynyt suksilleen, suu ja silmät hihaan painettuina.