Mutta McCanin yskä vain paheni ja hänen tuskanhuudoistaan ja ulvonnastaan he päättelivät hänen hourivan. Kit aikoi jo kerran tempaista makuusäkin yltänsä, mutta Labiskwee esti hänet siitä.
— Ei — sanoi Labiskwee rukoilevasti — sinä et saa antautua kylmälle alttiiksi, se olisi samaa kuin kuolema. Paina kasvosi minun parkaani ja hengitä hitaasti, äläkä juttele sanaakaan — aivan kuten minäkin teen. —
Niin torkkuivat he pimeässä ja toisen yhä heikkenevät yskänkohtaukset herättivät toisen. Kitin luuleman mukaan McCan oli keskiyöllä yskinyt viimeisen kerran. Sen jälkeen he kuulivat vain heikkoja, eläimellisiä äänähdyksiä, joista ei tuntunut loppua tulevan.
Kit heräsi huulien kosketuksesta omilleen. Hän lepäsi puolittain Labiskween käsivarsilla, pää painuneena hänen rinnoilleen. Tytön ääni soi reippaana kuten tavallisesti. Kaikki uneliaisuus oli siitä kadonnut.
— On päivä — hän sanoi ja kohoitti hieman makuusäkkinsä reunaa. — Katso armaani. On päivä, me elämme vielä, eikä meitä enää yskitä. Lähtekäämme katsomaan maailmaa — vaikka minä sitten jäisinkin tähän lepäämään ainiaaksi. Viimeinen tunti on ollut ihana. Olen maannut valveilla ja olen rakastanut sinua. —
— McCan ei liikahdakkaan — sanoi Kit. — Ja mitenkähän on käynyt nuorten miesten, koska he eivät ole meitä saavuttaneet?
Kit tyrkkäsi makuusäkin sivulle ja näki yhden ainoan, säännöllisen auringon taivaalla. Tuulen henkäys oli hiljaista, pakkasen läpitunkemaa, mutta se ennusti lämpöisempiä päiviä. Koko luonto oli muuttunut tavallisensa näköiseksi. McCan makasi selällään. Hänen nuotionsavun mustaamat kasvonsa olivat kovat kuin marmori. Labiskweehen näky ei tehnyt vähäisintäkään vaikutusta.
— Katso! — hän huudahti. — Lumikyyhky! Se on hyvä merkki. —
Nuorista miehistä ei näkynyt jälkeäkään. Joko he olivat nääntyneet kuoliaiksi harjanteen toisella puolella tai kääntyneet takaisin.
Ruokavarat olivat niin vähissä, etteivät he uskaltaneet syödä kymmenettä osaa siitä, mitä tarvitsivat, eivätkä sadatta osaa mitä olisivat halunneet, ja vaeltaessaan seuraavina päivinä yksinäisessä vuoristossa täytyi heidän yhä niukentaa ruoka-annoksiaan. He jatkoivatkin nyttemmin kulkuaan puolittaisessa horrostilassa. Mutta sitten Kit äkkiä saattoi havahtua tietoisuuteen ja tavata itsensä tuijottamasta noihin loppumattomiin, kirottuihin lumihuippuihin samalla kuin hänen oma järjetön loruilemisensa jatkuvasti soi hänen korvissaan. Ja nyt, pitkän väliajan kuluttua, mikä hänen mielestään vaikutti vuosisadoilta, hän jälleen tunsi jäykistyneen ruumiinsa olemassaolon. Myös Labiskwee oli kuin tunnoton, eikä hänkään pysynyt järjellisesti ajattelemaan. Melkein kaikki ponnistuksensa tapahtuivat koneellisesti. Yhä he pyrkivät länttä kohden ja aina he painautuivat pohjoiseen tai eteläiseen suuntaan lumihuippujen ja luoksepääsemättömien vuorenharjanteitten pakoittamina.