— Etelään päin ei ole mitään tietä — sanoi Labiskwee — Vanhat tietävät sen. Länteen, vain länteen johtaa tie. —
Nuoret miehet eivät heitä enää seuranneet, mutta heitä uhkasi nälkä ja se ei suonut heille tarpeellista lepoa.
Tuli sitten päivä, jolloin alkoi pakastaa ja sadella lunta, mutta se ei ollut tavallista lunta vaan hiekkajyviä suurempia jääkiteitä. Koko päivän ja yön ja lisäksi kolme vuorokautta kesti lumentuloa. Matkanjatkaminen oli mahdotonta ennen hankiaisen muodostumista, ja sentähden pysyivät he makuusäkeissään ja lepuuttivat itseään. Ja nyt levätessään he söivät vieläkin vähemmän. Heidän itselleen suoma ruoka-annos oli niin pieni, ettei se läheskään kyennyt tyydyttämään kalvavaa näläntunnetta, jonka aiheuttajana olivat pikemmin aivot kuin vatsa. Ja Labiskwee, joka kuumetilansa johdosta ei kyennyt itseänsä hillitsemiseen tuli aivan raivoihinsa syödessään vähäistä annostaan ja nyyhkyttäen hän sokelsi käsittämättömiä sanoja sekä tarttui seuraavan päivän ruokaosuuteensa pistäen sen yhdellä siemauksella suuhunsa.
Mutta nyt Kit sai nähdä ihmeen. Kun Labiskwee tunsi ruuan maun suussaan, heräsi hän tietoisuuteen. Hän sylkäisi sen ulos ja vihansa valloissa iski nyrkillään suulleen, joka oli ollut pahan aiheuttaja.
Seuraavina päivinä Kit koki monta merkillistä seikkaa. Pitkällisen lumentulon jälkeen seurasi ankara tuuli, joka kiidätti noita pieniä, kuivia jääkiteitä kuten erämaan myrsky hiekkaa. Koko yön kesti tätä jäistä myrskyä, ja seuraavan purevankylmän päivän valossa Kit turvottunein silmin ja sekavin aivoin näki näyn, jota hän piti unena. Kaikilla puolin kohosi korkeita vuorenhuippuja, jotka hänen mielestään olivat vahtisotilaita, sotajoukkoja ja mahtavia jättiläisiä. Ja jokaisen vuoren harjanteella hulmusi suuria, valkoisia sotaviirejä ja ne aaltoilivat edestakaisin heleänsinistä taivasta vasten ollen mailinpituisia, maidon valkeita ja välkkyen niin eriskummallisesti auringossa.
— Minun silmäni ovat nähneet Jumalan kirkkauden — ylisti Kit katsellessaan ohikiitäviä lumipilviä, joita tuuli kiidätti ilmoille ikäänkuin silkkisiä huntuja.
Hän jäi yhä tähyilemään, mutta vuorenhuiput liehuvine viireineen eivät kadonneet hänen näköpiiristään ja sentähden luuli hän uneksivansa, kunnes Labiskwee kohosi makuusäkissään istumaan.
— Näen unta, Labiskwee — hän sanoi. — Katso! Uneksitko myös sinä minun untani? —
— Ei se ole unennäköä — vastasi tyttö. — Myös tästä ovat vanhat ihmiset minulle kertoneet. Nyt tulevat lämpöisät tuulet, ja me saamme elää ja löydämme tien länteen. —
— Kit ampui lumikyyhkyn, ja he jakoivat sen. Kerran eräässä laaksossa, jossa vaivaispaju keskellä hankea oli nupulla, Kit sai ammutuksi jäniksen. Siinä kaikki se riistä, minkä he vaelluksensa aikana tapasivat lukuunottamatta villisorsaparvea, minkä he näkivät lentävän hyvin korkealla Yukonin suuntaan.