— Tuolla alempana laaksossa on kesä — Labiskwee sanoi. — Pian se saapuu tänne ylöskin. —

Labiskween kasvot olivat laihtuneet. Hänen suuret, säteilevät silmänsä olivat muuttuneet suuremmiksi ja yhä kirkkaammiksi ja kun hän katsoi Kitiä loistivat hänen kasvonsa yliluonnollisen joskin samalla villin kauniina.

Päivät pitenivät ja lumi alkoi aleta. Joka päivä hanki pehmeni ja joka yö se jälleen jäätyi, niin että heidän täytyi olla kulussa aamuin ja illoin, mutta sensijaan keskipäivän tunnit levätä, koska hanki silloin ei kannattanut heidän painoaan. Kun Kit tuli lumisokeaksi, sitoi Labiskwee vyötäisilleen hihnan, josta hän ohjasi Kitiä eteenpäin. Ja niin he nälästä puolikuolleina yhä toivottomammassa horrostilassa ponnistelivat halki kesään heräävien seutujen, joitten ainoat elolliset olennot he olivat.

Vaikkakin Kit tunsi itsensä niin äärettömän uupuneeksi, ei hän silti saanut rauhallisesti nukutuksi, sillä niin hirvittävät olivat hänen unennäkönsä tässä kamalassa synkeyden maassa. Ne keskittyivät aina ruokaan, minkä pahansuopa unenantaja tempaisi joka kerralta hänen suustaan. Hän järjesteli entisaikaisia päivällisiä tovereilleen San Franciscossa ja itse hän silmiähivelevää, huikeaa nälkää nähden valvoi kaikki valmistelut ja koristeli päivällispöydän syksyn verenpunaisilla villiviinin lehdillä. Kesti kauan ennenkuin vieraat kokoontuivat, ja kun hän sitten tervehti heitä, ja he alkoivat kilpailla keskenään sukkeluuksilla, poltti häntä, sisäinen raivo päästä käsiksi pöydän antimiin. Muiden huomaamatta hän hiipi pöydän luo ja sieppasi kourallisen mehukkaita, kypsiä oliiveja ja kääntyi senjälkeen takaisin vastaanottamaan viimeisen myöhästyneen vieraan. Ja vieraat piirittivät hänet ja heidän naurunsa ja juttelunsa jatkui hänen piiloitellessaan suljetussa kämmenessään kypsiä oliiveja, jotka olivat tehdä hänet mielipuoleksi.

Hän piti monta sen tapaista päivällistä, mutta kaikki ne päättyivät yhtä toivottomasti. Hän otti osaa suuriin pitoihin, joissa lukemattomat kutsuvieraat ahmivat kokonaisia härkiä, jotka vedettiin esiin hehkuvalta hiillokselta, minkä jälkeen vieraat terävillä veitsillä viilsivät itselleen suuria viipaleita vielä höyryävistä eläimenruhoista. Hän seisoi aukonaisin suin katselemassa kalkkunalaumoja, joita valkoesiliinaiset kaupustelijat myyskentelivät, ja kaikki ostivat niitä paitsi hän itse, joka vain seisoi suu aukonaisena, sillä hänen lyijynraskaat jäsenensä eivät suostuneet liikahtamaan paikoiltaan. Välistä hän uneksi olevansa jälleen lapsi ja istuvansa käsi koholla ison vellivadin ääressä. Hän ajoi myös takaa pelästyneitä lehmiä ylänkölaitumille ja hän koki ankarat tuskat turhaan koettaessaan anastaa niitten maitoa. Hän eli inhoittavissa vankiluolissa, joissa hänen täytyi tapella rottien kanssa ruuantähteistä. Ei löytynyt mitään syötäväntapaista, mikä ei olisi hullaannuttanut häntä, ja hän kuljeskeli suurissa talleissa, joissa mailien pituudelta näkyi lihavia hevosia seisovan pilttuissaan ja hän haki mutta ei löytänyt hinkaloita, joista ne söivät ruokansa.

Ainoastaan kerran hän näki toisenlaista unta. Nälän uuvuttamana haaksirikkoisena tai karkulaisena hän tapasi itsensä autiolta saarelta Tyynenmeren rantamilla. Hän pyydysti kallioille ajautuneita simpukoita, jotka kantoi ylemmä rannalle, missä oli kevätmyrskyjen tuomia polttoaineksia. Niistä hän keräsi nuotion, jonka hiillokselle hän asetti kallisarvoisen löytönsä. Hän näki höyryn nousevan simpukoista niitten auetessa niin että lohenvärinen liha tuli esiin. Nyt hän tiesi niitten olevan kypsiä syötäviksi ja tällä kertaa ei pahansuopa ilmaantunut ryöstämään ateriaa häneltä. Siis vihdoinkin — näin ajatteli hän unessaan — tulisi hänen toivomuksensa toteutumaan. Tällä erää tahtoi hän todella syödä… Ja kuitenkin, huolimatta varmuudestaan, hän epäili ollen täysin valmistunut näkynsä välttämättömästä katoamisesta, ja näissä ajatuksissa hän pysyi kunnes lohenvärinen, lämmin liha oli hänen suussaan. Hänen hampaansa iskeytyivät siihen. Hän söi! Ihme oli tapahtunut! Se tuntui niin kummalliselta, että hän heräsi siihen. Oli pimeä ja hän makasi selällään ja päästeli lyhyitä, tyytyväisiä röhähtelyjä ikäänkuin porsas. Hänen poskipielensä liikkuivat ja liha narskui hänen hampaissaan. Hän ei liikahtanut ja pian hän tunsi kuinka pienet sormet koskettivat hänen huuhaan ja työnsivät pienen lihapalan hänen suuhunsa. Ja ei niin paljon syystä, että Kit vihastui, vaan sentähden, että Kit ei tahtonut syödä enempää, Labiskwee itki itsensä uuvuksiin hänen käsivarrellaan. Mutta Kit jäi valveille ja miettimään naisen rakkautta ja tuota ihmeellistä arvoitusta — nainen.

Valkeni sitten päivä, jolloin ruokavarat loppuivat. Korkeat vuorenharjanteet häipyivät etäisyyteen. He olivat nyt kuluttaneet voimansa tyystin loppuun ja kun heillä senlisäksi ei ollut mitään syötävää, niin koitti pian se levolle käynnin päivä, jota seuraavana aamuna he eivät jaksaneet nousta jalkeille. Päästyään jotenkuten pystyyn Kit lyyhistyi heti takaisin maahan ja nelinryömin hänen täytyi tehdä nuotio. Labiskwee taasen horjahti joka yrityksellä yhä uupuneempana takaisin. Niin vajosi Kit hänen vierelleen ja hänen huulillaan väikkyi katkera hymy miltei koneellisesti koettaessaan tulentekoa. Sillä eihän ollut mitään tulella keitettävää ja päiväkin oli verrattain lämmin. Hiljainen tuulenhenki huojutti kuusenoksia ja nopeasti sulavan lumen synnyttämät lukuisat purot solisivat hiljaisuudessa kuin vieno musiikki.

Labiskwee makasi täydellisessä horrostilassa ja hengitti niin heikosti, että Kit vähän väliä luuli hänen kuolleen. Iltapäivällä Kit heräsi oravan kuherteluun. Hän koetti edetä nuoskeassa lumessa vetäen raskasta pyssyä perässään. Hän ryömi käsin ja polvin tai horjui joka askeleella kaatuen kohti oravaa, joka tästä närkästyen lakkasi karahtelemasta paeten hänen edellään hitaasti ja viekottelevasti. Yhteen menoon hän ei jaksanut ampua, ja orava ei ottanut pysyäkseen hetkeäkään paikoillaan. Ajottain Kit kiemurteli lumisohjussa ja itki ääneensä voimattomuuttaan. Toisin ajoin oli kuin olisi hänen elämänliekkinsä kokonaan sammunut, ja pimeys laskeutunut hänen ylitseen. Hän ei voinut sanoa kuinka kauan hän oli ollut pyörryksissä, mutta kun hän heräsi olivat hänen vaatteensa iltakylmässä jäätyneet vastamuodostuneeseen jääriitteeseen. Orava oli mennyt menojaan ja uuvuksiin asti kamppailtuaan pääsi Kit jälleen Labiskween luo. Niin hirveän heikontunut hän oli, että hän makasi kuin kuollut mies koko yön, eivätkä unet vaivanneet häntä.

Aurinko loisti taivaalla ja tuo samainen orava kurahteli puissa, kun
Kit heräsi Labiskween koskettaessa kädellään hänen poskeaan.

— Pane kätesi sydäntäni vastaan, rakkaani! —sanoi Labiskwee ja hänen äänensä soi kirkkaana joskin hiljaisena, kuin hyvin kaukaa tulleena. — Minun sydämeni on minun rakkauteni ja se on nyt sinulla kädessäsi. —