Kului sitten pitkä aika, ennenkuin hän jälleen aukaisi suunsa. — Pidä aina mielessäsi, ettei etelään ole mitään tietä. Peurakansa tietää sen hyvin. Länteen — sinne on tie — sinä olet jo melkein siellä — ja sinä saavut perille. —
Kit makasi kuolemantapaisessa horrostilassa, kunnes Labiskwee hänet jälleen herätti.
— Paina huulesi minun huulilleni — sanoi tyttö. — Minä tahdon kuolla sillä tavoin. —
— Me kuolemme yhdessä, rakas tyttöseni — kuului Kitin vastaus.
— Ei! — Labiskwee vaiensi Kitin heikolla, vapisevalla kädenliikkeellä ja hänen äänensä oli niin äärimmäisen hiljainen, että sitä tuskin kuuli ja kuitenkin eroitti Kit jokaisen sanan. Labiskwee haki jotakin huppukauluksensa sisästä ja veti sitten esiin pienen pussin, jonka painoi Kitin käteen. — Ja nyt sinun huulesi rakastettuni. Sinun huulesi minun huulilleni ja sinun sydämesi minun sydäntäni vastaan. —
Ja tämän pitkän suudelman aikana valtasi pimeys jälleen Kitin ja tultuaan tuntoihinsa hän tiesi olevansa yksin ja että hänenkin täytyisi kuolla.
Hän huomasi kätensä lepäävän pussilla. Hän hymyili uteliaisuudelle, mikä sai hänet tarttumaan sidehihnoihin ja avaamaan sen. Pussista valui ulos ruokavaroja. Kit tunsi jokaisen palan ja kaiken oli Labiskwee varastanut Labiskweelta — leivänpaloja, jo kauan sitten säästöönpantuja, jo sitä ennen kuin McCan oli kadottanut jauhopussin; pienen pieniä peuranlihanokareita ja — viiluja, joissa useassa näkyi hampaitten jälkiä; talipyörylöitä; koskematon jäniksen takajalka; valkean portimon takajalka ja hieman etujalkaa, jossa näkyvistä merkeistä saattoi päättää hänen hampaittensa vastahakoisesti luopuneen niistä. Säälittäviä jätteitä, traagillisia kieltäymyksiä. Pieniä muruja, jotka Labiskween uskomaton rakkaus oli varastanut hänen kauheasti nälkiintyneeltä ruumiiltaan. Hurjasti nauraen sinkautti Kit pussin sisällön puoleksi jäätyneelle hangelle ja vajosi takaisin pimeyteen.
Hän uneksi. Yukon juoksi kuiville. Hän kuljeskeli uoman pohjaa vältellen liejuisia lätäköitä ja kallionkupeita, jotka vesi oli hionnut sileiksi, ja hän poimi kultakimpaleita. Niitten paino kävi hänelle taakaksi, kunnes hän havaitsi, että niitä saattoi syödä. Ja hän söi niitä ahmien. Sillä itse asiassa mitä arvoa olisi kullalla, jota ihmiset niin suuresti kunnioittivat, ellei se kelpaisi syötäväksi?
Niin heräsi hän uuden auringon paisteeseen. Hänen aivonsa olivat ihmeteltävän selvät ja hänen silmänsä eivät enää nähneet mahdottomia asioita. Eikä hänen ruumiinsakaan enää vapissut. Tuntui siltä kuin joka veripisara olisi riemuinnut, kuin olisi kevät tunkeutunut häneen. Suopea hyvinvointi oli laskeutunut hänen ylitseen. Hän kääntyi herättämään Labiskweeta, mutta nyt hän näki ja muisti, mitä oli tapahtunut.
Hän päätti koota ruuanrippeet, jotka hän oli heittänyt hangelle mutta ne olivat poissa. Ja hän tiesi, että juuri ne olivat olleet kultakimpaleita, joita hän kuumeisessa unessaan oli luullut Yukonin kullaksi. Niistä hän tietämättään oli ammentanut uutta elämänvoimaa, uhrista, jonka Labiskwee kuolemallaan oli kruunannut; Labiskwee, joka oli asettanut sydämensä hänen käteensä ja avannut hänen silmänsä näkemään suuren arvoituksen — naisen.