Häntä hämmästytti liikkeittensä helppous ja että hän jaksoi laahata Labiskween turkiksiin verhotun ruumiin sulaneelle hiekkavieremälle, johon hän kirveellä kaivoi hänelle haudan ja peitti sen hiekalla umpeen.
Kolme päivää hän syömättä kamppaili länttä kohden. Puolenpäivän tienoissa hän sortui muuan yksinäisen kuusen juurelle leveän, avoimena virtaavan joen partaalla, jonka hän varmasti luuli tuntevansa Yukoniksi. Ennen täydellisen pimeän tuloa hän irroitti kantamuksensa, sanoi hyvästit ihanalle elämälle ja kietoutui makuusäkkiinsä.
Hän heräsi uneliaaseen piipitykseen. Pitkä hämäränaika oli alkanut. Kuusessa hänen yläpuolellaan istui riekkoja. Nälkä ajoi hänet heti toimintaan, vaikkakin se tapahtui loputtoman hitaasti. Kului viitisen minuuttia, ennenkuin hän voi nostaa pyssyn maasta ja toiset viisi ennenkuin hän selällään maaten ja tähtäillen uskalsi hipaista, paukaus ei osunut. Yksikään linnuista ei pudonnut, mutta eivät ne poiskaan lentäneet. Ne pudistelivat vain siipiään, rapisuttivat kuusenoksia ja olivat velttoja ja uneliaita. Kit tunsi pakoitusta olkapäässään. Toinenkin laukaus meni ohi, sillä liipaistessaan oli hän tuskasta värähtänyt. Todennäköisesti hän oli viimeisten kolmen päivän kuluessa pudonnut, vaikkakin hän ei muistanut tapahtumasta mitään.
Riekot eivät olleet lentäneet pakoon. Hän taittoi makuuturkkinsa nelinkerroin ja asetti sen vasemman käsivartensa ja kylkensä väliseen aukkoon. Sitten hän kohotti pyssynperän poskelleen, tähtäsi ja laukaisi. Yksi lintu putosi, ja hän kurottautui kiihkeästi sitä ottamaan ja huomasikin ampuneensa siltä melkein kaiken lihan. Iso kuula ei ollut säästänyt muuta kuin kämmenellisen siekaleisia sulkia. Mutta yhäti riekot istuivat kuusessa, ja hän päätteli itsekseen, että niitä tuli ampua päähän. Hän latasi pyssynsä kerran toisensa jälkeen. Hän ampui sekä ohi että sai myös osumaan, ja riekkolaiskurit, jotka eivät lähteneet lentoon, putoilivat hänen päälleen kuin ruokasade — riekot, joitten elämä sammui, jotta hänen elämänsä säästyisi. Kaikkiaan niitä oli yhdeksän ja vihoviimein oli hän saanut murskatuksi pään yhdeksänneltäkin, minkä jälkeen hän yhä selällään maaten vuorotellen itki ja nauroi tietämättä miksi.
Ensimäisen riekon hän söi raakana. Sen jälkeen hän nukkui sillä aikaa kuin linnussa ollut elämä sulautui hänen elämänsä ylläpidoksi. Hän heräsi sitten pimeässä nälkäisenä, mutta kyllin voimakkaana jaksaakseen tehdä tulen. Ja päivän valkenemiseen saakka hän paistoi ja söi murskaten luita hampaillaan, jotka niin kauan olivat saaneet pysyä toimettomina. Tämän jälkeen hän nukahti heräten uuden yön pimeässä ja nukkui jälleen seuraavan päivän auringonpaisteeseen saakka. Ihmeekseen hän huomasi, että uusista puista sytytetty nuotio räiskyi ja että mustunut kahvipannu sihisi nuotion äärimäisillä hiilillä. Tulen vieressä tuskin käsivarren ulottuvilla hänestä istui Shorty poltellen kartuusipaperista kiertämäänsä savuketta ja mielenkiintoisesti tähyillen häneen. Kitin huulet liikkuivat, mutta hänen kurkkunsa oli kuin lamautunut ja rinnassaan hän tunsi kuin olisivat kyyneleet tulossa. Sitten kuroitti hän kätensä savuketta kohti ja nielaisi suurin siemauksin savua keuhkonsa täyteen.
— Minä en ole tupakoinut pitkiin aikoihin — hän viimein sanoi matalalla ja levollisella äänellä — hyvin, hyvin pitkiin aikoihin. —
— Etkä myöskään syönyt ulkonäöstäsi päättäen —
lisäsi Shorty.
Kit nyökkäsi ja osoitti kädellään ympärillä olevia riekonhöyheniä.
— En ennenkuin vasta viimeisinä päivinä — hän vastasi. — Tiedätkö, minä joisin kovin mielelläni kupposen kahvia. Se maistuisi mainiolta! Ja sitten pannukakku ja sianlihakimpale. —