— Ja pavut? — virkahti Shorty houkuttelevasti.
— Ne maistuisivat taivaallisilta. Huomaanpa jälleen olevani nälkäinen. —
Toisen valmistaessa ruokaa ja toisen syödessä kertoivat he lyhyesti elämyksistään sitten viimeisen tapaamisen.
— Klondykessä oli jäittenlähdön aika — lopetti Shorty kertomuksensa — ja meidän täytyi odottaa avovettä. Kaksi sauvoinvenettä ja paitsi minua kuusi miestä — sinä tunnet heidät kaikki, sukkelia veitikoita, ja lisäksi kaikenlaisia varusteita. Ja olemme saaneet ponnistella aikalailla päästäksemme perille — olemme sauvoneet, nousseet joen rannoille ja kulkeneet maitse. Mutta nyt putoukset heitä viivyttävät viikon verran. Siellä minä heistä erosin—he jäivät raivaamaan tietä, jota pitkin voivat vetää venheet. Minusta tuntui siltä kuin olisi minun jatkettava matkaani ja niin sulloin reppuuni evästä ja lähdin taipaleelle. Tiesinhän, että tapaisin sinut harhailemassa täällä ja kaiken tämän.
Kit nyökkäsi, tarttui Shortyn käteen ja puristi sitä lujasti. — Mutta nyt meidän on lähdettävä taivaltamaan — hän sanoi.
— Tuhat tulimmaista, sitä me emme tee! huudahti Shorty kiihkeästi. — Me jäämme muutamiksi päiviksi tänne, niin että saat kunnollisesti syödä ja levätä. —
Kit pudisti päätään.
— Kunhan tietäisit minkä näköinen olet — tenäsi Shorty.
Ja mikään houkutteleva näky Kit todella ei ollut. Hänen kasvonsa, mikäli iho oli ollut paljaana, olivat mustansinervät ja ruvessa monenmonista paleltumisista. Posket olivat sisäänpainuneet ja yläleuan hammasrivi törrötti kuin kampa parrasta huolimatta hyvän matkaa kutistuneen suun ulkopuolella. Otsalla ja syvällä päässä olevien silmien ympärillä iho oli kovasti pingoittunut ja vapaasti tuhertunut parta, joka luonnostaan oli kullankeltainen, oli tulen kärventämä ja nuotiosavun mustaama.
— Parasta, että pistät tavarat reppuun — sanoi Kit — Tahdon lähteä. — — Mutta sinähän olet heikko kuin vastasyntynyt lapsi. Sinä et kykene matkantekoon. Ja mihin kummalla sinulla on kiire? —