— Shorty, minä etsin Klondyken kalleinta aarretta, enkä saata viivytellä. Siinä koko juttu. Kokoa kantamukset. Se on ylevintä maailmassa. Se on paljon arvokkaampaa kuin kultajärvet ja kultavuoret, ihanampaa kuin seikkailut ja karhunliha ja karhunmetsästykset. —

Shorty istui ja tuijotti häneen silmät selkoselällään.

— Taivaan nimessä, mitä se sitten on? — kysyi hän käheällä äänellä. —
Tai oletko tullut ihkasten hulluksi?

— Ei minua mikään vaivaa. Kaiketi ihmisen on nähtävä nälkää, jotta hänen silmänsä avautuisivat näkemään kaiken sellaisena kuin mitä se todella on. Minä olen kaikissa tapauksissa kokenut asioita, joita en luullut maailmassa olevankaan. Minä tiedän, mitä nainen on — niin, nyt minä sen tiedän. —

Shorty aikoi sanoa jotakin ja hänen suupielistään ja silmiensä ilmeestä saattoi huomata sen olevan jotakin kujeellista.

— Ei, parempi ettet sano mitään — huokasi Kit sävyisästi. — Siitä asiasta et sinä ole perillä, mutta minä olen. —

Shorty antoi ajatuksilleen uuden suunnan. — Hm! Minun ei tarvitse olla profeetta arvatakseni naisen nimen. Toiset ovat menneet kuivattamaan Surprise laakea, mutta Joy Gastell sanoi, ettei hän halunnut mukaan retkelle. Nyt hän samoilee Dawsonin ympäristössä ja odottaa tuonko sinut palatessani mukanani. Ja hän on vannonut, että ellen sinua tuo, niin myy hän kaiken omaisuutensa ja pestaa kokonaisen armeijan aseellista väkeä ja marssii suoraa päätä Peuramaahan antaakseen vanhalle Snassille ja koko hänen joukolleen oikein perinpohjaisen opetuksen. Ja kunhan sinä nyt vain taltuttelet käpäliäsi muutaman sekunnin ajan, niin kokoan minä kantamukset ja selviydyn kanssasi matkaa jatkamaan. —

HÄNEN ISIENSÄ JUMALA

Aarniometsä, mieluisten huvitelmien ja hiljaisten murhenäytelmien temmellyspaikka, jatkui joka suuntaan. Täällä käytiin olemassaolon taistelua yhäti alkuperäisellä raakuudella. Englantilaiset ja venäläiset eivät näihin aikoihin olleet täyttäneet Sateenkaaren maata eikä Pohjois-Amerikan kultakaan ollut vallannut sen suuria lakeuksia. Susilaumat seurasivat vapaudessa eläviä hirvilaumoja saalistaen niistä heikoimmat ja kantavat eläimet, jotka ne iskivät hengiltä samalla säälimättömyydellä kuin tuhansia sukupolvia takaperin. Harvalukuiset alkuasukkaat tottelivat päälliköitään ja poppamiehiään; he karkoittivat pahoja henkiä, polttivat noitia, taistelivat naapureittensa kanssa ja söivät vihollisensa mielihyvällä, mikä asiantila todisti heidän vatsojensa erinomaisen kunnon. Mutta näihin aikoihin maan kivikausi läheni loppuaan. Tuntemattomien erämaitten raivaamattomilla teillä lähenivät teräksen tuojat — vaaleaveriset, sinisilmäiset ja tarmokkaat miehet, lannistumattoman rotunsa edustajat. Sattumalta tai tarkoituksellisesti, yksittäin, kaksittain tahi kolmekin yhteenliittyneinä, he saapuivat — kukaan ei voinut sanoa mistä — taistelivat, kaatuivat tai kulkivat edelleen — tietämätöntä minne. Papit raivosivat heitä vastaan, päälliköt kokosivat sotilaansa, kivi törmäsi teräkseen, mutta turhaan. Samoin kuin vesi tihruu ääriään myöten täydestä vesialtaasta, samoin hekin ilmaantuivat läpi synkkien metsien ja vuorensolien, sousivat kanooteissa yli vesialueitten tahi tasoittivat mokkasiineillaan ladun susikoirilleen. He polveutuivat suuren suuresta suvusta, mutta turkiksiin puetut Pohjolan asukkaat eivät siitä vielä olleet tietoisia. Usea nimeämätön kulkija taisteli täällä viimeisen kamppailunsa heittäen henkensä revontulien kylmässä loisteessa samoinkuin hänen veljensä tekivät troopillisten maanosien hiekka-aavikoilla: ja kuten he tulevat vastaisuudessakin tekemään, kunnes heidän rodulleen asetettu päämäärä on saavutettu.

Keskiyö läheni. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi ruusunpunainen hohde, joka vaaleni länttä kohden ja tummeni itään, muistuttaen näkymättömän keskiyön auringon olemassaoloa. Häviävä päivä ja aamunsarastus seurasivat niin lähi toisiaan, että mitään yötä ei ollut — päivä vaan yhtyi uuteen päivään tuskin huomattavan auringonkierroksen kautta. Sadelintu piipitti hiljaisen "hyvää yötä" ja punarinta-satakieli kuulutti täydellä kurkulla "hyviä huomenia". Yukonin keskeltä olevalta saarelta päästeli lauma villilintuja loppumattomia valituksia ja kauempaa joelta kuului jääkuikan ivallinen vastaus.