Etualalla rantaa, joka tällä kohdin oli muodostunut niemekkeeksi, seisoi useammassa perättäisessä rivissä puunkuoresta valmistettuja kanootteja. Norsunluupäiset keihäät, luukärkiset viinet, pukinnahkaiset jousenjänteet ja yksinkertaiset vitsasverkot osoittivat, että lahnalla joessa parhaillaan oli kutuaikansa. Taaempaa, kuivatustelineitten ja eläinten nahoilla päällystettyjen telttojen luota kuului kalapyydystäjien ääniä. Vallattomat pojat temmeskelivät keskenään tahi kujeilivat tyttöjen kanssa, kun sitä vastoin vanhemmat naiset, jotka sukua lisäämällä jo olivat täyttäneet tarkoitusperänsä, eivät ottaneet osaa toisten leikinlyöntiin, vaan jutellen keskenään punoivat köyttä viiniköynnöksien vihreistä juurista… Heidän jalkojensa juuressa leikkivät ja torailivat heidän alastomat jälkeläisensä kieriskellen liassa ruskeankeltaisten susikoirien kanssa.
Leiripaikan toisella puolella, täysin erillään siitä seisoi toinen leiri, jossa oli kaksi telttaa. Tämä leiri kuulut valkoiselle miehelle. Ja ellei muu, niin jo yksistään paikan valinta oli omansa ilmaisemaan tämän seikan. Hyökkäyksen sattuessa hallitsi se intiaanien asemapaikkaa sadan yardin alalta: puolustuksen tullessa kysymykseen oli "sillä etuna, että se sijaitsi korkealla mäellä, josta"oli vapaa näköala; jos vihdoin tappio sattuisi oli kahdenkymmenen yardin päässä jyrkkä mäki, jota pitkin tie johti suoraan kanooteille alhaalla.
Toisesta teltasta kuului sairaan lapsen oikukasta itkua ja äidin rauhoittavaa laulua. Ulkona, sammuvan nuotion ääressä istui kaksi miestä keskustellen keskenään.
— Mitä? Minäkö rakastaisin kirkkoa kuin uskollinen lapsi? Hyvä! Rakkauteni siihen on niin suuri, että päiväni ovat menneet sitä paetessani ja yöt raskaissa unelmissa tehdessäni itselleni tiliä tästä rakkaudestani. Kuulkaa! — Puoliverisen ääni muuttui vihaiseksi murinaksi. — Olen syntynyt Red Riverillä. Isäni oli valkoihoinen, yhtä valkoinen kuin te. Mutta te olette jenkki, hän oli syntyään englantilainen ja sivistyneen miehen poika. Äitini taasen oli päällikön tytär ja minä olin mies. Niin, helppoa ei ollut määritellä minkälainen veri suonissani virtasi, sillä asuinhan valkoisten parissa, lukeuduin heihin ja isäni sydän sykki minussa. Ja sitten sattui niin, että siellä oli tyttö — valkoinen — joka katseli minua suopein silmin. Hänen isänsä omisti suuria maa-aloja, paljon hevosia, ja hän oli mahtava henkilö omiensa keskuudessa ja ranskalainen alkuperältään. Hän sanoi, että tyttö ei ollut selvillä siitä mitä todella tahtoi, hän keskusteli paljon tyttärensä kanssa ja oli kovin vihastunut tapahtuneesta.
Mutta tyttö tiesi mitä tahtoi, sillä pian me seisoimme papin edessä. Mutta tytön isä oli ollut meitä nopeampi ja pettävin lupauksin oli hän saanut kirkonpalvelijan kieltämällä meiltä siunauksensa asettamaan niin, ettemme voisi elää yhdessä. Kuten kirkko ensi aluksi ei ollut tahtonut siunata syntymistäni, samoin se nyt kielsi avioliittoni ja tahri käteni ihmisverellä. Hyvä! Tällä tavoin on minulla siis syytä rakastaa kirkkoa. Sentähden minä iskin pappia vasten hänen juorusuutaan, ja me otimme pari nopeata hevosta, tyttö ja minä, ja ratsastimme Port Pierreen, jonka papin tiesimme olevan hyväsydämisen ihmisen. Mutta aivan kintereillämme seurasivat tytön isä ja veljet ja hyvät ystävät.
Ja me taistelimme hevosten kiitäessä täyttä laukkaa, kunnes olin lyönyt kolme alas satulasta, ja ne toiset jatkoivat Port Pierreen. Mutta me, tyttö ja minä, käännyimme vuorille itään ja metsiin, ja me elimme yhdessä, mutta meitä ei oltu vihitty — ja se oli hyvän kirkon ansio, kirkon, jota rakastin niinkuin uskollinen poika. —
— Mutta pankaa nyt merkille, sillä tässä tulee esiin tuo naisen kummallisuus, jota yksikään mies ei voi käsittää. Yhdessä satuloista, jotka tyhjensin, oli hänen isänsä, ja hevoset, jotka tulivat jäleltäpäin, musersivat hänet kavioillaan. Tämän me näimme, tyttö ja minä, mutta minä olisin sen unohtanut, ellei hän olisi sitä muistanut. Ja hiljaisina iltoina, kun päivän metsästys oli päättynyt, nousi se meidän välillemme, samoin yön äänettömyydessä nukkuessamme tähtien alla, juuri nyt kun meidän olisi täytynyt olla yksi. Se seurasi meitä kaikkialle. Hän ei siitä koskaan puhunut, mutta se istui tulemme ääressä ja vieraannutti meidät toisistamme. Tyttö koetti työntää sen luotaan, mutta silloin se juuri kiihdyttikin hänen mieltänsä, niin että saatoin lukea sen hänen silmistään ja kuulla hänen epätasaisesta hengityksestään. —
— Sitten synnytti hän minulle lopuksi lapsen — tytön — ja kuoli. Minä palasin äitini heimon luo hankkiakseni lapselleni mahdollisuuden elää. Mutta käteni olivat tahratut ihmisvereen, niin, huomatkaa, ne olivat kirkon ansiosta ihmisveren tahraamat. Ja pohjoisesta saapuneet ratsastajat etsiskelivät minua, mutta äitini veli, joka siihen aikaan oli päällikkönä isänsä jälkeen, piiloitti minut ja antoi minulle hevosia ja ruokaa. Ja me lähdimme, tyttäreni ja minä, kauas Hudsonlahden rannalle, jossa asusti vähän valkoisia miehiä, ja kysymykset, joita he tekivät, eivät olleet monet. Minä työskentelin yhtiön metsästäjänä, oppaana, ja koirienajajana, kunnes tyttäreni oli varttunut naiseksi, pitkäksi; ja solakaksi sekä kauniiksi katsannoltaan. —
— Te tiedätte, että talvi täällä on pitkä ja yksinäinen, ja että se helposti synnyttää huonoja ajatuksia ja rumia tekoja. Varastonhoitaja oli kovasydäminen mies ja rohkea. Mitään sellaista hänessä ei ollut, että naiset olisivat kiintyneet häneen. Mutta hän kiinnitti katseensa tyttäreeni, josta oli tullut nainen. Jumalan Äiti! Hän lähetti minut koirineni pitkälle matkalle, jotta sillä aikaa voisi — te ymmärrätte, hän oli kova mies, mies ilman sydäntä. Tyttäreni oli, voimmehan sanoa, kokonaan valkoinen ja hänen sielunsa oli valkoinen, ja hän oli kelpo nainen — no niin, hän kuoli.
— Yö oli jääkylmä kun palasin; olin ollut poissa muutamia kuukausia ja koirat ontuivat saapuessani perille. Intiaanit ja puoliveriset katselivat minua vaieten, ja; minä en sanonut sanaakaan, ennenkuin koirat olivat ruokitut ja minä itse olin syönyt navakasti kuten ainakin mies, jota työnteko odottaa. Sitten minä puhuin, pyysin selvitystä, mutta he ikäänkuin karttoivat minua peläten vihaani ja sen seurauksia. Sana sanalta tuli asia kuitenkin kerrotuksi, surkea asia, ja he ihmettelivät, että saatoin olla niin rauhallinen. —