Aurinko kiisi pohjoista taivaanrantaa. Sen puoleiset pilvet muuttuivat verenpunaisiksi. Varjot pitenivät, ilma hämärtyi ja metsän pimennoissa elämä vähinerin kuoleutui. Vieläpä villilintujen joelta kuuluva käheä katkatus harveni ja hiljeni. Mutta vastakkaisen leirin alkuasukkaitten aikaansaama melu sitä vastoin kasvoi kasvamistaan, rummut pärisivät ja hurjat sotalaulut halkaisivat ilmaa. Mutta kun aurinko laski, lakkasi melu.
Keskiyön aikana oli kaikki hiljaista. Stockard kohottautui polviensa varaan ja alkoi tähyillä hirsien välitse. Lapsi vaikeroi unissaan ja se hermostutti häntä. Äiti kumartui pienokaisen puoleen, mutta tämä olikin jälleen nukahtanut. Hiljaisuus oli aivan täydellinen. Silloin äkkiä punarinta-satakielet alkoivat laulaa täydellä kurkulla. Yö oli loppunut.
Leirien välisellä avonaisella paikalla läheni joukottain tummia haamuja. Nuolet suhisivat, kaarijänteet vingahtelivät. Rihlapyssyt vastasivat kumeammassa äänilajissa. Voimakkaan käsivarren heittämä keihäs lävisti Taslinin mailta olevan naisen kumartuneena lapsen yli. Ja toinen keihäs sukeltautui puunrunkojen väliin pysähtyen lähetyssaarnaajan käsivarteen.
Hyökkäystä oli mahdoton torjua. Avonaisen paikan keskellä makasi läjittäin ruumiita, mutta jäljelle jääneet hyökkäsivät yhä edelleen ja paiskautuivat rintavarustuksia vastaan tai niitten yli aivankuin mahtavat merenaallot. Sturges Owen pakeni telttaan, ja nuo toiset kolme miestä hautautuivat pian eteenpäin vyörivan ihmismeren jalkoihin. Vain Hay Stockardin onnistui jälleen kohota pinnalle. Hän käsitteli päällekarkaavia alkuasukkaita kuin vikiseviä koiranpenikoita. Hän oli saanut siepatuksi käteensä kirveen. Tumma käsi tarttui lapsen paljaaseen jalkaan, veti pienokaisen äitinsä ruumiin alta ja heitti murskaksi läheisintä kantoa vastaan. Stockard halkaisi pahantekijän kallon aina niskaan myöten ja teki sitten parempaa tilaa itselleen. Mutta villien rengas vain tiukkeni hänen ympärillään, keihäitä ja nuolia lensi häntä kohti aivan satamalla. Aurinko pilkisti esiin valaisten punertavilla säteillään taistelijat. Kaksi kertaa hänen kirveensä takertui kiinni liian syvän osuman vuoksi, ja vihamiehet pääsivät häneen käsiksi. Mutta jälleen hän työnsi heidät syrjään. Kaatuneita punanahkoja kasaantui hänen ympärilleen, hänen jalkansa polkivat kuolleita ja kuolevia, maa muuttui liukkaaksi verestä. Ja päivä valkeni ja linnut lauloivat — — — Äkisti intiaanit perääntyivät kauhun valtaamina hänen luotaan, ja hän nojautui hengästyneenä kirveeseensä.
— Kautta sieluni! — huusi Punainen Baptiste.— Sinä olet todella mies.
Kiellä Jumalasi, niin saat elää. —
Stockard vannoi levollisesti, ettei hän tulisi sitä tekemään.
— Katsokaa! Katsokaa! Pelkää kuin nainen! — Se oli Sturges Owen, joka vietiin puoli-intiaanin luo.
Lukuunottamatta naarmua käsivarressa oli lähetyssaarnaaja säilynyt haavoitta. Täynnä mieletöntä kauhua tähyilivät hänen silmänsä joka suuntaan. Stockardherjaajan sankarivartalo, haavojen ja nuolien viileskelemänä, uhmaten nojautuneena kirveeseensä, välinpitämättömänä, lannistumattomana ja ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa. Ja hän tunsi suurta kateutta tätä miestä kohtaan, joka näin rauhallisena saattoi katsoa kuolemaa silmiin. Varmasti oli Kristus ollut samaa laatua — mutta ei hän, Sturges Owen. Ja minkätähden ei hän? Epämääräisesti hän tunsi esi-isiltään perimänsä hengen heikkouden ja hänet valtasi viha sitä kaiken määräävää voimaa kohtaan, joka oli tehnyt hänet, palvelijansa, näin heikoksi. Voimakkaampikin mies kuin hän olisi näin suuren vihan vallassa ja moisissa olosuhteissa joutunut kiusaukseen kieltää uskonsa, ja Sturges Owella ei ollut muita mahdollisuuksia valittavana. Peläten ihmisten vihaa hän voi pettää jumalan. Hänet oli kasvatettu palvelemaan Herraa ja tullakseen maahan lyödyksi. Hänelle oli annettu usko, mutta ei uskon voimaa. Ja se oli väärin.
— Missä on nyt sinun jumalasi? — kysyi puoli-intiaani.
— En tiedä. — Hän seisoi suorana ja jäykkänä kuin lapsi, joka vastaa ulkoa oppimansa katkismusläksyn.