— On! Minun isieni Jumala. —
Stockard tarttui lujemmin kirveensä varteen. Punainen Baptiste antoi merkin ja keihäs lensi suoraan kohti Stockardin rintaa. Sturges Owen huomasi keihäänkärjen pistävän esiin selästä — hän näki Stockardin naurussa suin horjuvan, ja kuinka keihäänvarsi tunkeutui yhä syvemmälle miehen kaatuessa. Sitten hän meni alas joelle ja lähti venäläisten luo kertomaan Punaisesta Baptistesta, jonka maassa ei ole mitään jumalaa. —
SIWASH-NAINEN.
— Jos minä olisin —
Naisen sanat sinänsä eivät olleet niin räikeät, mutta se musertava ylenkatse, joka kiilui hänen mustissa silmissään, ei jäänyt huomaamatta molemmilta teltassa olevilta miehiltä.
Tommy, englantilainen merimies, väänteli itseään, mutta vanha, ritarillinen Dick Humphries, kalastaja Cornwallista ja entinen amerikkalainen lohikapitalisti, hymyili naiselle yhtä hyvänsuopeasti kuin konsanaan. Hän oli antanut naisille niin lavean tilan parkkiintuneessa sydämessään, ettei hän osannut harmistua heidän nyreillä olostaan, kuten hänellä oli tapana sanoa, tai kun heidän rajoitettu näköpiirinsä esti heitä tarkkaamasta asiaa joka puolelta. Ja sentähden he eivät sanoneet mitään, nämä kaksi miestä, jotka kolme päivää sitten olivat ottaneet naisen puoleksi paleltuneena telttaansa, jossa hän oli lämminnyt, ja antaneet hänelle ruokaa sekä pelastaneet hänen tavaransa intiaanikantajain käsistä. Sitäpaitsi oli viimeksimainittu teko vaatinut heiltä joukon dollareita, puhumattakaan siitä, että heidän oli täytynyt käyttää väkivaltaa — Dick Humphriesin oli koko ajan pitänyt seistä silmä pyssyntähtäimellä Tommyn jaellessa intiaaneille kantopalkkiot oman arviointinsa mukaan. Sinänsä koko tapahtuma oli vähästä merkityksestä, mutta sitä suurempiarvoinen se oli naiselle, joka epätoivoisen yksinäisenä oli mukana yhtä epätoivoisella Klondyke-ryntäyksellä vuonna 1897. Miehet yleensä olivat sidotut omiin pakoittaviin tehtäviinsä, ja he eivät hyväksyneet sitä, että naiset yksinpäin olivat lähteneet uhmaamaan napaseudun vaikeuksia.
— Jos minä olisin mies, niin varmasti tietäisin mitä tehdä — toisti Molly, nainen, jonka silmät säkenöivät, tuoden sen kautta ilmi viideltä perättäiseltä amerikkalaispolvelta perimänsä karskiuden.
Seuranneen hiljaisuuden vallitessa asetti Tommy pannullisen korppuja Yukon-liedelle ja lisäsi polttoaineksia. Hänen auringonpaahtama ihonsa oli saanut punertavan hohteen, ja hänen kumartuessa alas voi huomata hänen niskansa olevan aivan tulipunaisen. Dick työnteli taukoamatta kolmikulmaista purjeneulaa repaleisten solkihihnojen läpi, eikä antanut hyväntahtoisuutensa vähimmässäkään määrin häiriytyä rajuilmasta, joka uhkasi purkautua heidän häväistyssä teltassaan.
— Niin — jos te siis olisitte mies? — hän kysyi ystävällisyyttä ilmaisevalla äänellä. Kolmikulmainen neula juuttui kosteaan nahkaan, ja hän lakkasi hetkiseksi työskentelemästä.
— Silloin minä myös olisin mies. Minä kiinnittäisin kantamukset selkääni ja lähtisin eteenpäin. Minä en kuluttaisi aikaa leirissä täällä, kun Yukon voi jäätyä minä päivänä tahansa, ja kun tavarat eivät ole edes kannettavan matkan puolitiessä. Ja te — te olette miehiä, ja te istutte täällä kädet ristissä ja pelkäätte vähäistä tuulta ja sadetta! Tahdonpa todella sanoa teille, että meidän jenkkimme ovat toisenlaista tekoa. He lähtisivät Dawsoniin, vaikka heidän olisi kuljettava helvetin liekkien läpi. Ja te, te — — — Kunpa olisin mies! —