— Oletteko jo kaiken sanonut? — kysyin heidän omalla kielellään. Olisitpa nähnyt heidän ilmeensä, kun kuulivat minun puhuvan chinoockkieltä. Ja minä päästin koko kaunopuheisuuteni valloilleen. Kuvasin kaiken minkä tiesin heistä itsestään ja koko heidän suvustaan, heidän isistään ja äideistään, sisaristaan ja veljistään — kerroin tarkalleen, mitä kustakin tiesin. Vedin esille kaikki heidän kolttosensa, pälkähät, joissa he olivat olleet ja kaikki ne häpeätahrat, joihin he olivat syyssä. Pelkäämättä seurauksia löylyytin minä heitä oikein olan takaa, ilman armoa. Kaikki kokoontuivat ympärillemme. He eivät olleet tähän mennessä tavanneet valkoista miestä, joka olisi osannut niin näppärästi käytellä heidän papatustaan kuin minä. Kaikki nauroivat paitsi molemmat Missionsin tytöt. Päällikkö Georgekin unohti aironsa tai liekö hänessä herännyt niin suuri kunnioitus minua kohtaan, ettei hän ryhtynyt sitä käyttämään. —
— Ja tytöt sitten! 'Ole vaiti, Tommy!' he huusivat ja kyyneleet valuivat pitkin heidän poskiaan. 'Oi, ole niin kiltti ja vaikene. Tahdomme olla oikein kilttejä. Aivan varmasti, Tommy, siihen voit luottaa'. Mutta olinhan selvillä heistä, ja minä en säälinyt heidän ainoatakaan heikkoa kohtaansa. Enkä hellittänyt, ennenkuin he langeten polvilleen rukoilivat minua vaikenemaan. Pidin koko ajan silmällä George-päällikköä, mutta tämä näytti epäröivän uskaltaako vai ei käydä kimppuuni ja nauroi lopuksi pois mielestään koko jutun. —
— Niin se oli. Ja ennenkuin sinä iltana erosin Tillystä, annoin hänelle lupauksen, että palaisin suunnilleen viikon kuluttua ja että silloin halusin tavata häntä. Hänen sukunsa ei ole järin paksunahkaista myötä- ja vastenmielisyyden osoittamisessa, ja hän itse näytti kovin tyytyväiseltä, tuo rehellinen sielu. Niin, hän oli kelpo tyttö, enkä laisinkaan ihmettele sitä, että päällikkö oli häneen ihastunut. —
— Minua onnisti mainiosti. Riistin tuulen päällikön purjeista jo ensi luovailulla. Aikomukseni oli ottaa tyttö mukaani ja purjehtia alas Wrangelin seuduille, kunnes pahin myrsky olisi ohi ja George tyyntynyt, mutta minun ei ollut sallittu saada häntä niin helpolla. Hän asui setänsä luona — holhoojansa — ja tämä sairasti keuhkotautia tai jotain sentapaista pitkällistä vaivaa. Setänsä oli milloin parempi milloin huonompi, ja tyttö ei halunnut jättää häntä ennen lopun tuloa. Poikkesin heidän luokseen juuri ennen lähtöäni nähdäkseni miten kauan sairautta voi kestää. Mutta tuo vanha veitikka oli luvannut tytön päällikölle ja nähdessään minut raivostui hän niin että sai verensyöksyn keuhkoihin. —
— 'Tule noutamaan minut, Tommy, sanoi tyttö hyvästellessämme toisiamme rannalla. 'Saatuani sanan sinulta tulen heti paikalla', vastasin. Ja suutelin häntä valkoisen miehen lailla, niinkuin rakastaja ainakin, kunnes hän alkoi väristä kuin haavanlehti ja itsekin jouduin siinä määrin pois suunniltani, että vähältä piti, etten mennyt auttamaan ukkorähjää pikemmin maailman rajan tuolle puolelle. —
— Suuntasin kulkuni Wrangelin puoleen, ohi S:t Maryn aina Kuningatar Charlottan maahan saakka, ja kävin kauppaa ja kuljetin wiskyä ja käytin alustani sen ohella muihinkin puuhiin. Sitten tuli talvi, kova ja kireä, ja minä olin jälleen Juneaussa, kun sana saapui. 'Tule', ilmoitti lähettinsä, Killisnoo sanoo: 'Tule heti!' — 'Mitä uutta?' kysyin minä. 'Päällikkö George', vastasi mies. 'Potlach. Hän tehdä Killisnoo omansa klooch.' —
— Niin, oli tuima talvinen sää. Pohjoismyrsky ulvoi, suolavesi jäätyi heti kannelle ajauduttuaan, ja vanha purteni ja minä ponnistelimme siitä huolimatta eteenpäin nuo sata mailia Dyeaan. Minulla oli lähtiessäni laivamiehenä muuan Douglass-saarelainen, mutta puolitiessä pyyhkäisivät aallot hänet mereen. Kolmeen kertaan risteilin edestakaisin paikalla, mutta en hänestä nähnyt vilahdustakaan. —
— Kohmettui tietysti heti kylmästä — keskeytti Dick ripustaessaan Mollyn hameen kuivamaan — ja silloin hän vajosi, luonnollisesti, suoraa päätä pohjaan kuin lyijymöhkäle. —
— Niin juuri. Lopun matkaa purjehdin sitten yksinäni, mutta olin melkein puolikuollut saapuessani Dyeaan eräänä pimeänä iltana. Vuorovesi osui onnekseni ja niin ohjasin purteni aivan joen suulle. Mutta tuumaakaan pitemmälle en päässyt, sillä suolaton jokivesi oli kovassa jäässä. Köydet ja väkipyörät olivat kauttaaltaan jäänpeittämät, niin etten uskaltanut laskea suurpurjetta enkä liian klyyvariakaan. Jätin siis kaiken niinkuin se oli, matkavalmiiksi, heitin huovan ympärilleni ja suuntasin kulkuni poikki lakeuden leiriä kohti. Ajatteles — siellä oli suuret kestit. Kaikki Chileetistä olivat kerääntyneet sinne kuin yhteispäätöksestä — mukana koirat, pienet lapset ja kanootit — puhumattakaan Hundöronilaisista ja Little Salmonsin ja Missionsin väestöä. Ainakin puolisen tuhatta alkuasukasta oli kokoontunut viettämään Tillyn häitä ja ketään toista valkoista miestä ei ollut kahtakymmentä mailia lähempänä. —
— Minuun ei kukaan tullut kiinnittäneeksi huomiota, sillä olin kietaissut huovan pääni ympärille, niin että kasvojani ei voinut nähdä, ja kahlasin polviani myöten koira- ja lapsilaumassa, kunnes pääsin etualalle. Juhlaa vietettiin puitten ympäröimällä, suurella avonaisella kentällä; oli sytytetty valtavia nuotioita ja lumi oli tallattu mokkasiineilla kovaksi kuin sementti.