— Tässä olisi, pikku ystävä — hän sanoi Mollyn juotua wiskyn ja hiukkasen virkistyttyä — vähän kuivia vaatteita. Sulkeutukaa niihin. Me pujahdamme siksi aikaa ulos lujittamaan teltan kiinnitysköysiä. Ja pukeuduttuanne voitte huutaa meille, niin tulemme sisälle ja syömme yhdessä päivällisen. Huutakaakin lujasti, kun olette valmis! —
— Herra suokoon, Dick, arveluni oikeaksi, että tämä läksytys olisi loppumatkan ajaksi taltuttanut hänen liiallisen terävyytensä — läähätti Tommy heidän päästessä suojaisemmalle puolelle telttaa.
— Mutta onhan tuo terävyys itse asiassa parasta hänessä — vastasi Dick ja koetti suojella päätään jääkidekuurolta, joka tuiskahti teltannurkkauksen takaa. — Mollyssä on samaa ydintä kuin mitä on sinussa ja minussa, Tommy — sitkeyttä, jota oli äideissämmekin.
SUURI KYSYMYS.
I.
Rouva Saytherin menestys Dawsonissa muistutti tähdenlentoa. Hän saapui sinne keväällä koiravaljakoilla ranskalais-kanadalaisen saattueen mukana, häikäisi ja loisti paikkakunnalla lyhyen kuukauden ja jatkoi sitten matkaansa jokea ylöspäin niin pian kuin jäät sulivat. Naisista köyhä Dawson ei voinut koskaan oikein käsittää tätä pikaista poislähtöä, ja sen merkittävimmät miehet tunsivat kaipuuta ja ikävää, kunnes löydöt Nomen seuduilla saivat vanhat asiat unohtumaan. Sillä Dawson oli ollut kovin ihastunut rouva Saytheriin ja ottanut hänet avosylin vastaan. Hän oli kaunis, ihastuttava ja kaiken hyvän lisäksi leski. Tästä johtui, että hän sai ihailijoikseen joukon eldoradolaispohattoja, virkamiehiä ja seikkailuhaluisia nuorukaisia, jotka kaikki olivat kauan ikävöineet hienohelmojen läheisyyttä.
Kaivosinsinöörit tunsivat syvää kunnioitusta hänen miehensä, eversti Saytherin muistoa kohtaan, ja syndikaatin jäsenet ja kaupungin edustajat puhuivat ihailevasti miehen toiminnasta, sillä Valtioissa tämä oli tunnettu etevänä kaivosmiehenä ja Lontoossa oli hänen maineensa kenties vieläkin suurempi. Mutta miksi hänen leskensä — juuri hänen leskensä — oli tullut Pohjan perille, kas siinä päivän suuri kysymys. Miehet näillä seuduilla olivat kuitenkin käytännöllistä väkeä, he eivät välittäneet arveluista, vaan tyytyivät tosiseikkoihin. Ja suurelle osalle heistä oli Karen Sayther ylen tärkeä tosiseikka. Ettei rouva Sayther katsonut asiaa samalta kannalta, kävi selville siitä nopeasta ja sukkelasta tavasta, jolla hän noina neljänä viikkona jakeli rukkasia ihailijoilleen. Hänen kadotessaan näyttämöltä katosi myös tosiasia, mikä oli hurmannut heidät, mutta suuri kysymys jäi yhä ratkaisematta.
Sattuma toi pienen mahdollisuuden arvoituksen selvittämiseksi. Kun rouva Saytherin viimeinen uhri, Jack Coughran, turhaan oli laskenut sydämensä ja viisisataa jalkaa pitkän valtauksensa hänen jalkojensa juureen, juhli mies kärsimäänsä tappiota remuamalla kokonaisen yön. Keskiyön seuduilla hän sattui tapaamaan Pierre Fontainen, joka ei ollut enempää eikä vähempää kuin rouva Saytherin saattueen johtaja. Uudistettiin vanha tuttavuus, juotiin ja oltiin lopuksi melko hutikassa.
— Mitä sanoitte? — sopersi Pierre. — Miksikö madame Sayther tuli tänne? Voitte kysyä häneltä itseltään. Minä en tiedä yhtään mitään — sen verran vain, että hän lakkaamatta kyselee erästä miestä. "Pierre", sanoi hän minulle "teidän on hankittava se mies käsiinne, niin saatte paljon rahaa — saatte tuhannen dollaria". Ja sen miehen nimi kuuluu olevan David Payne, niinhän te sen lausutte. Kaiken aikaa hän puhui tuosta nimestä, ja minä haeskelin miestä kaikkialta, ponnistelin hemmetisti, mutta turhaan, ja niin jäivät tuhat dollariani saamatta. Lempo soikoon! —
— Kuinka? Ah oui. Kerran tuli miehiä Circle Citystä ja he tunsivat tuon miehen. Hän asui Birch Creekissä, niin he kertoivat. Ja madame? Hän sanoi: "Hyvä!" — ja hän näytti hyvin onnelliselta. Ja sitten hän jatkoi: "Pankaa valjakot kuntoon, ja jos me löydämme hänet, niin saatte tuhat dollaria lisää". Minä vastasin: "Kyllä — heti paikallako? — lähtekäämme, madame!" —