Vaivattoman kevyesti oli hän noussut maihin, mutta siitä huolimatta hehkui hänen poskillaan tavallisuutta lämpöisempi väri ja hänen sydämensä löi huomattavasti nopeammin. Ja hän lähestyi majaa vapisevalla uteliaisuudella ja samalla hänen hehkuvat kasvonsa muuttuivat vieläkin tummemmiksi.

— Kas tässä! — Pierre osoitti puupinon ympärille sinkautuneita lastuja.
— Ollut äskettäin täällä — kaksi, kolme päivää sitten, ei enempää. —

Rouva Sayther nyökkäsi. Hän koetti katsahtaa sisälle pienestä ikkunasta, mutta ruutuna oli öljyttyä pergamenttiä, mikä kyllä päästi valoa sisälle, mutta esti sinne näkemästä. Kun tämä siis epäonnistui, kiersi hän majan ympäri ovelle, nosti jo puoleksi kömpelön säpin, mutta muuttikin mieltään, veti kätensä pois, ja säppi putosi takaisin paikoilleen. Sitten hän äkkiä lankesi polvilleen ja suuteli karkeasti veistettyä kynnystä. Jos Pierre Fontaine lie nähnytkin tämän, ainakaan hän ei vastaisina aikoina kertonut kenellekään tästä muistostaan. Mutta eräs venemiehistä, joka täysin rauhallisena sytytteli piippuaan, sai samassa aiheen säpsähtää esimiehensä tavallista ankarampaa äänensävyä.

— Hei! Le Goire! Pitäkää huolta madamen vuoteesta — komensi Pierre. —
Enemmän karhunnahkoja! Lisätkää huopia? Kuulitteko, hemmetissä! —

Mutta pian sen jälkeen vuode purettiin ja suurin osa taljoja ja huopia heitettiin rantaäyräälle, mihin rouva Sayther mukavasti sijoittautui lepäämään ja alkoi odottaa. Hän asettautui kyljelleen ja katsoi edessään olevaa laajaa Yukonia. Vastarannan puolella olevien vuorten yläpuolella taivas, oli himmeämpi kaukaisten metsäpalojen savusta ja tämän verhon läpi kuulsi iltapäiväaurinko heikosti heittäen ympäristöön epämääräistä valoa ja aavemaisesti häilyviä varjoja. Joka ilmansuunnalle taivaanrantoja myöten jatkuivat erämaat, joita ihmisjalka ei milloinkaan ollut polkenut — hongikkojen peittämiä saaria, synkkiä vesistöjä ja jään uurtamia vuorenharjanteita. Mikään ei tässä yksinäisyydessä todistanut inhimillisestä elämästä, ainoakaan ääni ei häirinnyt hiiskumatonta hiljaisuutta. Maa näytti vaipuneen tuntemattomaan epätodellisuuteen, se oli kietoutunut samaan selittämättömään salaperäisyyteen kuin mikä väreilee suurten aavikkojen yllä. Kenties rouva Saytherin hermostuneisuus johtui tästä; alituisesti hän muutti asentoa. Hän tähyili vuoroin ylös, vuoroin alas jokea tai heitti jännittyneitä katseita pitkin synkkiä rantamia keksiäkseen kaikki puoleksi kätkössä olevatkin sivujokiuomat. Kului tunnin verran ja venemiehet lähetettiin maihin yöleiriä pystyttämään, mutta Pierre jäi auttamaan rouva Saytheriä tähyilemisessä.

— Katsokaa, tuolta hän tulee kuin tuleekin — kuiskasi Pierre pitkän vaitiolon jälkeen, katse suunnattuna joen yläjuoksulle päin saaren pohjoiskärkeä.

Kanootti välähtelevine airoineen lähestyi nopeasti myötävirtaa. Perässä näkyi mieshenkilö, keulassa nainen; molemmat työskentelivät tottuneesti ja tarkassa tahdissa. Rouva Sayther ei välittänyt katsoa naiseen, mutta kun vene tuli rantaan, kiintyi hänen huomionsa pakostakin tämän ainutlaatuiseen kauneuteen. Tiukasti vartalonmukainen hirvennahkapusero mielikuvituksellisesti helmillä koristeltuna noudatti uskollisesti vartalon kauniskaarteisia muotoja, ja loistavanvärinen silkkiliina, maalauksellisesti sidottuna, peitti osaksi hänen hyvin runsaat sinimustat hiuksensa. Mutta ne olivat naisen kasvot, jotka — ollen kuin pronssiin valetut — vangitsivat ja pysähdyttivät rouva Saytherin ohikiitävän katseen. Silmät, läpitunkevan mustat ja suuret, huomattavasti perinnäisen vinot, katsoivat rohkeasti kauniskaarteisen otsan alta. Poskipäät tosin olivat korkeat ja ulkonevat, mutta ne eivät muistuttaneet pääkallonkuvaa, ja posket kapenivat ja yhtyivät vihdoin suun luona, jonka ohuet huulet ilmaisivat hellyyttä ja voimaa. Nämä kasvot viittasivat heikosti mongolilaisvereen — paluusta alkuperäisiin rotuominaisuuksiin vuosisataisten vaellusten jälkeen. Vaikutusta vahvisti hienokaarteinen nenä ohuine, värisevine sieraimineen ja se kotkan viileyttä muistuttava yleissävy, mikä näytti antavan leiman ei yksistään hänen kasvoilleen vaan koko hänen olemukselleen. Hän oli todella tyyppinsä täydellisimmän kauneuden tuote, ja punaisen miehen suku voi ylistää itseään onnelliseksi, jos se kahdenkymmenen sukupolven aikana saa luoduksi yhdenkin näin ainutlaatuisen olennon.

Pitkin ja voimakkain aironvedoin tyttö yhdessä miehen kanssa sukkelasti käänsi pienen aluksen vasten virtaa ja ohjasi varovasti rantaan. Seuraavassa hetkessä hän jo oli rantaäyräällä ja veti köyden avulla ote otteelta veneestä neljänneksen vastasurmattua hirveä. Sitten mies hypähti maihin, ja kiivaalla yhteisvedolla he tempaisivat kanootin ylös maalle. Koirat ympäröivät heidät heti, ja kun tyttö lempeästi kumartui niitä hyväilemään, sattui miehen katse rouva Saytlieriin, joka oli noussut paikaltaan. Hän katseli naista, hieroi vaistomaisesti silmiään, ikäänkuin epäillen silmiensä pettäneen, ja katsoi uudemman kerran.

— Mutta sittenkin, tehän se olette Karen — sanoi hän levollisesti lähestyen tätä ja ojentaen kätensä — ensi hetkessä luulin näköhäiriön itseäni kohdanneen. Yhteen aikaan keväällä olin lumisokea ja sen jälkeen ovat silmäni monasti tehneet minulle jos jonkinlaisia kepposia. —

Rouva Saytherin poskien puna oli käynyt yhä tummemmaksi ja hänen sydämensä löi tuskallisen kiivaasti. Hän oli odottanut mitä muuta mahdollista tahansa paitsi että mies näin rauhallisesti ojentaisi hänelle kätensä. Mutta hän ei kadottanut itsehillintäänsä ja puristi siis sydämellisesti miehen kättä.