— Sitä en usko. Mutta kertokaa minulle itsestänne, omasta elämästänne.
Ketä teillä on naapureina? Tai eikö ole ketään? —
Näitä kysymyksiä tehdessään rouva Sayther ei hellittänyt katsettaan intiaanitytöstä, joka lieden kulmauksella rouhi jauhosäkin nurkkaukseen panemiaan kahvipapuja. Tyttö käytti survaisimena raskasta kvartsikappaletta ja voima ja taito, millä hän työnsä suoritti, osoittivat hänen hermojensa olevan yhtä alkuperäistä laatua kuin tämän hänen menettelyntapansa. David Payne pani merkille vieraansa kiinteän katseen ja tuskin huomattava hymy väreili hänen huulillaan.
— Minulla on kyllä ollut joitakin — hän vastasi— muutamia Missourin miehiä ja pari Cornwallista, mutta he lähtivät Eldoradoon päiväpalkkalaisiksi erääseen kaivokseen. —
Rouva Sayther heitti tutkivan katseen tyttöön. — Mutta ympäristöllä on luultavasti runsaasti intiaaneja?
— Joka ikinen niistä on jo aikoja sitten muuttanut Dawsoniin. Koko maassa ei ole ainuttakaan alkuasukasta, lukuunottamatta Winapieta täällä ja hänkin on kotoisin Koyukukista — noin tuhat mailia täältä vastavirtaa. —
Rouva Saytheristä tuntui äkkiä kuin olisi hän pyörtymäisillään. Tosin hymy ei kadonnut hänen huuliltaan, mutta hänestä tuntui siltä kuin olisivat David Paynen kasvot yhtäkkiä häipyneet loppumattoman kauas ja kuin olisivat tuvanhirret liikahtaneet alassortuakseen. Mutta nyt häntä pyydettiin siirtymään ruokapöydän ääreen ja aterian aikana hänellä oli aikaa ja tilaisuutta tointua. Hän puhui vähän ja pääasiallisesti hänen sanansa koskettivat maanoloja ja ilmastoa, kun sitävastoin Payne syventyi laajasti kuvailemaan eroavaisuuksia, mitkä ovat vallalla kesällä alavissa seuduissa tehtyjen matalain ja talvella ylevimmillä paikkakunnilla toimeenpantujen syvien kaivausten välillä.
— Te ette ole kysynyt minkätähden minä olen tullut tänne pohjoiseen — sanoi rouva Sayther. — Mutta aivan varmasti te sen tiedätte. — He olivat nousseet pöydästä, ja David Payne oli jälleen ryhtynyt äskeiseen työhönsä. — Oletteko saanut minun kirjeeni? —
— Viimeisenkö? En luule saaneeni. Luultavasti se kuljeksii jossakin ympäri Birch Greek Countryä tai voi se myös lojua jonkun kaupustelijan luona Dower Riverin varrella. Niitten tapa huolehtia postista on suorastaan häpeällistä. Ei järjestystä, ei minkäänlaista järjestelmää, ei — — —
— Älkää olko noin ikävystyttävä, Dave! Auttakaa minua! — Hän sanoi nämä sanat jyrkästi, käyttäen menneisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta. — Minkätähden te ette kysele mitään minusta itsestäni? Ette mitään entisajoistamme? Eikö teissä enää ole minkäänlaista mielenkiintoa ulkomaailmaa kohtaan? Tiedättekö, että mieheni on kuollut. —
— David! — Hän tahtoi huudahtaa suuttumuksesta, mutta äänensä sai nuhtelevan sävyn ja hän tyytyi siihen.