— Oletteko saanut kirjeitäni? Joitakin niistä te olette varmasti vastaanottanut, vaikkakin ette ole kertaakaan vastannut niihin. —

— Missään tapauksessa en ole saanut viimeistä, mikä nähtävästi sisälsi tiedon miehenne kuolemasta — ja luultavasti on muitakin kirjeitä kadonnut — mutta muutamia olen kyllä saanut. Olen — hm — lukenut ne ääneen Winapielle saadakseni hänet käsittämään valkoisten sisartensa epäluotettavaisuuden. Ja minä luulen — hm — että hänellä on ollut hyötyä niistä.

Mitä te ajattelette? —

Nainen ei ollut huomaavinaan miehen ivaa, vaan jatkoi: — Viimeisessä kirjeessäni, jota te siis ette ole saanut, kerroin — aivan kuten edellytitte — eversti Saytherin kuolemasta. Se oli kirjoitettu vuosi sitten. Kirjoitin myöskin, että ellette te tulisi minun luokseni, matkustaisin minä teidän luoksenne. Ja minä tulin — kuten jo niin monasti olin luvannut. —

— Minä en tiedä mistään sellaisista lupauksista. —

— Aikaisemmissa kirjeissä. —

— Niin, te lupasitte, mutta minä en ole pyytänyt, enkä vastannut, joten lupauksenne ovat muuttuneet merkityksettömiksi. Ja sen tähden en myöskään tiedä mistään sellaisista lupauksista. Mutta sitä vastoin minä muistan erään toisen lupauksen ja sen tekin muistanette. Se annettiin hyvin kauan sitten. — Mies antoi kirveenvarren pudota permannolle ja kohotti päätään. — Siitä on jo kulunut paljon aikaa, kun se lupaus annettiin, mutta silti muistan selvästi — päivän, tunnin, kaikki yksityiskohdatkin. Me olimme kauniissa puutarhassa, te ja minä — äitinne ruusutarhassa. Kaikki ympärillämme teki terää ja kukki, ja niin myös meissäkin heräsi kevään hehku. Minä vedin teidät puoleeni — se tapahtui minulle ensimäistä kertaa — ja suutelin teitä keskelle suuta. Muistatteko? —

— Älkää puhuko menneisyydestä, Dave — älkää tehkö sitä! Minä kyllä muistan kaiken ja häpeän. Kuinka useasti olenkaan itkenyt sen johdosta? Jospa tietäisitte kuinka suuresti minä olen kärsinyt — — —

— Ja silloin lupasitte te minulle — niin, ja sen jälkeen tuhannet kerrat sitä seuranneina ihanina aikoina. Jokainen silmistänne lähtevä katse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne irtautunut tavu, oli lupaus. Ja sitten — niin, mitenkä minun on sanani muovailtava? — ilmestyi toinen mies. Hän oli vanha, niin vanha, että olisi voinut olla teidän isänne — eikä hän ollut kaunis katsella, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää, hän seurasi aina lainkirjainta ja oli siis kunnioitettava. Lisäksi — ja sehän juuri tärkeintä — hän omisti joukon kurjia huuhtomoita, tietääkseni parisenkymmentä — suuria maa-aloja, kallisarvoisia tontteja — ja hän leikkasi kuponkeja. Hän — — —

— Mutta vaikuttimia oli muitakin — keskeytti nainen. — Sanoin sen teille. Pakoittavia asianhaaroja — ahtaat ajat — rahahuolet — omaisteni kärsimä puute — heidän oli vaikeata tulla toimeen. Te näitte ja käsititte tämän raskaan tilanteen täydellisesti. En voinut sitä auttaa. Minut uhrattiin — tai minä uhrasin itseni, niinkuin haluatte. Mutta oi hyvä Jumalani! — niin minä hylkäsin teidät, Dave! Mutta oletteko koskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä olen saanut kärsiä. —