— Eikö se tapahtunut teidän omasta tahdostanne? Pakoittavat asianhaarat? Koko maailmassa ei saattanut olla mitään sellaista, mikä olisi pakoittanut teidät jakamaan vuoteenne hänen tai kenenkään muun kanssa. —
— Mutta sydämeni kuului koko ajan teille — puolustautui nainen rukoilevasti. — En ollut oppinut käsittämään rakkautta teidän tavallanne. Ja vieras on se tapa minulle vieläkin. En ymmärrä sitä laisinkaan. —
— Mutta nyt — nyt! Mehän puhuimme miehestä, jonka te katsoitte sopivaksi aviomieheksenne. Mikä oli tämä mies? Millä hän teidät lumosi? Mitä suurenmoisia ominaisuuksia hänellä oli? On totta, että hänellä oli ansaitsemiskyky — tavaton kyky ansaita. Hän tunsi kaikki rikastumismahdollisuudet. Hän tiesi taidon ansaita sata prosenttia. Ovela hän oli ja omasi verrattoman vainun saalistaa yksinkertaista väkeä ja sen kautta siirtää rahat lähimmäisensä taskusta omaansa. Eikä lailla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista. Laki ei tuominnut häntä; yleinen mielipide hyväksyi hänen menettelytapansa. Mutta teidän mittakaavanne mukaan, ja minun mielestäni — meidän ruusutarhamme mielestä, millainen hän oli? —
— Muistakaa, että hän on kuollut. —
— Se ei muuta asiaa. Mikä hän oli? — Iso, karkea, materialistinen olento, kuuro laululle, sokea kauneudelle, henkisesti kuollut. Hän oli lihonut laiskuudessa, hänen ryppyiset poskensa riippuivat ja hänen pyöreä vatsansa todisti, että hän oli ahne. —
— Mutta hän on kuollut, Dave! Me taasen elämme yhä — yhä! Kuuletteko? Niinkuin sanoitte, minä olin uskoton. Minä olen rikkonut. Hyvä! Mutta eikö teidänkin täydy sanoa: olen rikkonut Jos minä rikoin lupaukseni, niin olette tekin tehnyt samoin. Teidän rakkautenne, ruusutarhassa tunnustamanne rakkauden tuli kestää ikuisesti. Missä se nyt on? —
— Täällä se on nytkin — huudahti mies lyöden intohimoisesti nyrkillä, rintaansa. — Ja on aina ollut. —
— Ja teidän rakkautenne oli niin suuri, mikään ei voinut olla sen suurempi — jatkoi nainen — niin ainakin sanoitte siellä ruusutarhassa. Ja kuitenkaan se ei näy olevan kyllin suuri ja jalo kyetäkseen anteeksiantamaan minulle, joka jalkojenne juuressa itkien rukoilen.
David Payne epäröi. Hän avasi suunsa puhuakseen mutta sanat eivät irtautuneet hänen huuliltaan. Nainen oli saanut hänet paljastamaan sydämensä ja ilmilausumaan totuuksia, joita hän tähän saakka oli salannut jopa itseltäänkin. Ja nainen oli ihana katsella seisoessaan hänen edessään intohimosta säteilevänä ja palauttaen mieleen vanhoja muistoja. Hän käänsi päänsä pois päästäkseen näkemästä naista, mutta tämä kiersi hänet ja asettui jälleen katsomaan häntä silmiin.
— Katsele minua, Dave! Katsele minua! Minä olen se sama kuin ennenkin.
Ja niin olet sinäkin, jos tahdot olla suora. Me emme ole muuttuneet. —