— Ei, ei, ei laisinkaan — — Mutta sittenkin se on

mahdotonta. —

— Se ei ole mitään. — Nainen astui jälleen miehen luo ja hänen kätensä kosketti lempeästi miehen ruskettunutta niskaa. — Tunnen erittäin hyvin täkäläiset tavat. Sellaista tapahtuu täällä joka päivä. Miehet eivät aio jäädä tänne, eroittautua ainaiseksi maailmasta ja niin antavat he P.C.C-yhtiölle maksumääräyksen vuoden ylöspidosta ja lisäksi käteisiä ja silloin tyttö on tyytyväinen. Jonkun ajan kuluttua voi mies — — —

Nainen kohautti olkapäitään. — Siten on tämänkin tytön laita. Teemme tilauksen yhtiöltä, ei vain vuodeksi, vaan koko hänen elämänsä ajaksi. Mikä hän oli, kun hänet ensi kerran tapasit? Raaka, lihaa ahmiva villi, jonka ruokana oli kesällä kala, talvella hirvenliha, joka juhlien aikana mässäsi, mutta tavallisesti — näki nälkää. Jos et sinä olisi osunut hänen tielleen, olisi hän jäänytkin sellaiseksi. Sinun ilmaantumisesi saattoi hänet parempaan asemaan; mutta jos sinä nyt lähdet pois, kun hänen elämänsä on ainiaaksi turvattu, tulee hän luultavasti onnellisemmaksi kuin olisi ollut, ellette olisi lainkaan toisianne tavanneet. —

— Ei, ei — vastusti mies — se ei olisi oikein. —

— Kuulehan, Dave, sinun täytyy käsittää. Hän ei ole sinun vertasi. Teidän välillänne ei ole rotuyhteyttä. Hän on täkäläinen alkuasukas, kasvanut tässä maassa ja sukua sille ja mahdotonta on häntä siitä eroittaa. Hän on syntynyt villiksi ja tulee villinä myös kuolemaan. Mutta me — sinä ja minä — me kuulumme hallitsevaan, kehittyvään rotuun, joka on maan suola ja valtias. Me olemme luodut toisiamme varten. Samaan rotuun kuuluvien olentojen kesken vallitsee vetovoima, ja sekä järki että tunne ovat tämän vetovoiman takana. Jo yksistään vaistomme sen säätävät. Sitä sinä et voi kieltää. Sinä et voi riistäytyä sukupolvilta, jotka ovat eläneet ennen sinua. Sinä polveudut esi-isistä, jotka ovat jatkaneet sukuaan tuhannet — niin, sadattuhannet vuodet, ja sinuun sukusi ei saa sammua. Niin ei voi käydä. Syntyperäsi ei sitä salli. Vaisto on tahtoa voimakkaampi. Rotusi voimakkaampi kuin sinä. Tule, lähtekäämme, Dave! Me olemme vielä nuoria ja elämä, on ihana. Tule! —

Winapie lähti ulos ruokkimaan koiria. Miehen katse seurasi tyttöä ja pudistaen päätään hän hiljaisella äänellä uudisti vastaväitteensä. Mutta Karen Sayther vei kätensä miehen kaulalle ja painoi poskensa tämän poskea vastaan. Ja koko nykyisen elämän synkkyys valtasi miehen mielen — tulokseton kamppailu säälimättömiä luonnonvoimia vastaan, monet pitkät vuodet täynnä kylmää ja nälkää, ankarat ja julmat yhteenotot villin luonnon kanssa, tuskastuttava tyhjyydentunne, jota pelkkä eläimellinen olemassaolo ei voinut tyydyttää. Ja tuossa hänen vierellään kuiskaili kiusaus aurinkoisista, lämpimämmistä maista, soitosta, valosta ja riemusta ja loihti esille menneitten aikojen muistot. Itsetiedottomasti ne nousivat kuvina miehen silmien eteen. Hän näki tuttuja kasvoja, sirpaleita elämänsä menneiltä ajoilta, onnellisia hetkiä, hän oli kuulevinaan soittoa ja iloista naurua — — —

— Tule, Dave, tule! Minulla on riittävästi varoja meille molemmille. Tasainen tie häämöttää edessämme. — Nainen katseli ympärilleen köyhästi sisustetussa majassa. — Omaisuuteni riittää meille molemmille. Koko maailma on jalkojemme juuressa ja sen riemut kuuluvat meille. Tule, tule! —

Nainen värisi miehen käsivarsissa ja tämä puristi häntä lujasti itseänsä vastaan. Mutta pian mies nousi seisomaan. Nälkäisten koirien murina ja Winapien kimeät huutelut, kun tyttö koetti rauhoittaa tappelevia, tunkeutuivat hillittynä hänen korviinsa paksujen seinähirsien läpi. Ja äkkiä hänen mieleensä muistui kokemansa tapaus. Taistelu metsässä — hirvittävän suurta harmaata karhua oli haavoitettu lapaan ja siitä peto oli raivoissaan; koirat ulvoivat vimmatusti ja Winapie huusi kimakasti yllyttäessään niitä hyökkäämään; hän itse ponnisteli karhun kynsissä viimeiset voimansa välttääkseen verisen kuoleman; koiria katkaistuine selkärankoineen ja raadeltuine sisuksineen kieriskeli kuolintuskissa hangella; neitseellisen valkoinen lumi oli muuttunut tulipunaiseksi ihmisen ja eläimen verestä; raivoava karhu ylivoimaisena, valmiina antamaan hänelle kuoliniskun — ja vihdoin Winapie keskellä tätä kauhun kuvaa, keskellä kamppailua elämästä ja kuolemasta, hiukset hajallaan ja silmät salamoiden — ilmettynä raivottarena — kerta, kerran jälkeen iskien pitkällä metsästyspuukolla. — — — Hiki nousi hänen otsalleen. Hän työnsi luotaan vaaleaverisen naisen ja hoiperteli takaisin seinävierelle. Ja nainen, tietäen että ratkaiseva hetki oli lyönyt, mutta aavistamatta mitä miehelle oli tapahtunut, tunsi vaistomaisesti, että tähän astiset voitonsaavutukset luikuivat pois hänen käsistään.

— Dave, Dave! — hän huudahti — Minä en tahdo luopua sinusta! Minä en jätä sinua! Ellet sinä halua lähteä täältä, jäämme tänne. Minä jään sinun luoksesi. Maailma on minulle vähemmästä merkityksestä kuin sinä. Minusta tulee sinun Pohjolan-vaimosi. Valmistan ruokasi, ruokin koirasi, tallon tietä sinulle ja soudan sinun kanssasi. Voin tehdä sen. Usko minua: minä olen voimakas. —