"Me olimme kaikki sinä iltana Ned Austinin kapakassa Hilossa. Stephen Kaluna oli myös siellä, kun astuimme sisälle, lasinsa ääressä ja riitaisalla päällä. Lyte nauroi jollekin pilapuheelle — tuollaista suurta ja hyväntahtoista jättiläisen naurua. Kaluna sylkäisi ylenkatseellisesti lattiaan. Lyte huomasi sen, kuten toisetkin, mutta ei tietääkseenkään. Kaluna haki riitaa. Hän otti loukkaantuakseen siitä, että Lyte oli tullut hakemaan hänen sisartaan. Monella tavoin hän osoitti närkästystään Lyten läsnäolosta, mutta Lyte ei välittänyt siitä. Luulenpa Lyten olleen hieman pahoillaan, sillä hänen vaikein velvollisuutensa oli pitaalisten pidättäminen. Ei ole hauskaa mennä ihmisten asuntoihin ja riistää perheestä isä, äiti, lapsi, joka ei ole tehnyt mitään pahaa, ja toimittaa hänet ikuiseen maanpakoon Molokaille. Tietysti tämä on välttämätöntä yhteiskunnalle, ja Lyte, uskon minä, olisi ollut valmis ensimmäisenä pidättämään oman isänsä, jos tämä olisi joutunut epäilyksenalaiseksi.
"Vihdoin Kaluna sanoa tokaisi: 'Kuulkaas, Gregory, te olette hakemassa
Kalaniweoa, mutta häntä ette löydä.'
"Kalaniweo oli hänen sisarensa. Lyte vilkaisi häneen kuullessaan nimeään mainittavan, mutta ei vastannut. Kaluna oli raivoissaan. Kaiken aikaa hän puri hammastaan.
"'Sanonpa teille yhden asian', hän huudahti. 'Te joudutte itse Molokaille, ennenkuin saatte Kalaniweon sinne. Sanon teille mikä olette. Teillä ei ole oikeutta olla kunniallisten ihmisten seurassa. Te pidätte hirveää melua velvollisuudestanne, eikö niin? Te lähetätte monia Molokaille, vaikka tiedätte itse kuuluvanne sinne.'
"Olin nähnyt Lyten suuttuvan monta kertaa, mutta en koskaan ollut nähnyt häntä niin suuttuneena kuin sillä hetkellä. Pitaali, tiedättehän, ei ole leikin asia meidän keskuudessamme. Yhdellä loikkauksella hän hyppäsi yli lattian ja niskasta tarttuen veti Kalunan ylös tuoliltaan. Samalla hän ravisti miestä niin rajusti, että puolirotuisen hampaat kalisivat.
"'Mitä tarkoitat?' kysyi Lyte. 'Sylkäise ulos, mies, taikka minä kuristan sinut!'
"Tiedättehän Lännessä olevan puheenpartena, että miehen pitää hymyillä puhuessaan. Sama on meillä saarelaisillakin puheenpartena, mutta se ei koske pitaalia. Mikä liekin Kaluna ollut, ainakaan hän ei ollut pelkuri. Niin pian kuin Lyte hellitti otteensa, hän vastasi: 'Minä sanon teille mitä tarkoitan. Te olette pitaalinen itsekin.'
"Lyte lennätti puolirotuisen äkkiä tuolilleen, mutta jo sävyisämmin. Sitten hän purskahti nauruun, vilpittömään, sydämelliseen nauruun. Mutta hän nauroi yksinään, ja sen huomattuaan hän katsoi meitä kasvoihin. Minä menin hänen luokseen ja koetin saada hänet lähtemään pois, mutta hän ei ottanut pyyntöäni huomioonsa. Hän tuijotti vain Kalunaan, joka hypisteli hermostuneesti kaulaansa, kuin pyyhkiäkseen pois hänen sormiensa jäljet. Tuo liike oli aivan vaistomainen.
"Lyte katsoi meitä kasvoihin, siirtyen hitaasti toisesta toiseen.
"'Jumal'auta, miehet! Jumal'auta!' sanoi hän.