Percival Ford kummeksui tuloaan. Eihän hän tanssinut. Eikä välittänyt paljoakaan sotilashenkilöistä. Kuitenkin hän tunsi heidät kaikki — nuo Meripaviljongin lanaissa pyörähdellen liukuvat ihmiset, upseerit vastapuhdistetuissa valkoisissa univormuissa, herrat valkeassa ja mustassa, naiset paljain käsivarsin ja hartioin. Kaksi vuotta Honolulussa oltuaan oli kahdeskymmenes rykmentti lähdössä uudelle asemalleen Alaskaan, ja Percival Ford yhtenä saaren mahtavimmista miehistä ei voinut auttaa sitä, että oli tullut tuntemaan upseerit ja heidän naisensa.
Mutta tuttavuuden ja suvaitsemisen välillä oli suuri juopa. Armeijan naiset peloittivat häntä hieman. Ne olivat niin tyyten erilaisia kuin ne naiset, joista hän piti parhaiten — vanhanpuoleiset naiset, vanhatpiiat ja kuivahkot neitoset sekä hyvin vakavat kaikenikäiset naiset, joita hän tapasi kirkossa, kirjastossa ja lastentarhatoimikunnissa, jotka nöyrinä tulivat häneltä raha-avustuksia ja neuvoja hakemaan. Niitä naisia hän hallitsi henkisellä etevämmyydellään, suurella rikkaudellaan ja ylhäisellä asemallaan Hawaiin kauppa-aatelin keskuudessa. Ja niitä hän ei pelännyt yhtään. Sukupuolisuus ei niiden seurassa muistunut mieleen. Siinä se syy oli. Niissä naisissa oli jotain muuta enemmän kuin tuoretta elämänhalua. Hän oli liian arka, hän tunnusti sen itselleen, ja armeijan naisten paljaat käsivarret ja alastomat hartiat, heidän suoraankatsovat silmänsä sekä elämänhaluinen ja kiihoittava naisellisuutensa ärsyttivät hänen arkatuntoisuuttaan.
Parempaan tulokseen hän ei tullut armeijan miestenkään suhteen, jotka ottivat elämänsä liian keveästi, joivat, tupakoivat ja kiroilivat kautta elämänsä, pitäen pääasiana lihan haluja yhtä häpeämättömästi kuin heidän naisensakin. Hän oli aina kiusaantunut armeijan miesten seurassa. Nämä näyttivät myös kiusaantuneilta. Ja hän tiesi, että he nauroivat hänelle selän takana taikka säälivät häntä ja kärsivät hänen seurastaan. Sitä paitsi he näyttivät jo pelkällä läheisyydellään alleviivaavan hänen puutteitaan, ikäänkuin kehoittaen tarkkaamaan heissä sitä, mitä hän ei osannut ja mistä osaamattomuudestaan hän kiitti Jumalaa. Niini Samanlaisia he olivat kuin naisensakin! Todellakin, Percival Ford ei ollut enempää naisten mies kuin miestenkään mies. Silmäys häneen todisti sen. Hänellä oli hyvä ruumiinrakenne, eikä hän ollut koskaan sairastanut, ei edes lievää pahoinvointiakaan, mutta häneltä puuttui elinvoimaisuutta. Hänellä oli negatiivinen elimistö. Hänen veressään ei ollut sitä kuohuttavaa käyteainetta, joka olisi sen nostattanut noihin pitkiin ja kapeihin kasvoihin, ohuihin huuliin, laihoihin poskiin ja pieniin, teräviin silmiin. Tomunvärinen, suora ja harva olkikattotukka ilmaisi saiturin sielua, ja ohut, erikoismuotoinen nenä teki pikemmin linnunnokan vaikutuksen. Heikko veri kielsi häneltä paljon elämännautintoja, sallien hänen mennä äärimmäisyyksiin vain yhdessä asiassa, nimittäin vanhurskaudessa. Oikeaa, sovinnaista käyttäytymistä hän noudatti tuskallisen tarkoin, sillä se oli hänen luonteelleen yhtä välttämätöntä, kuin rakastaminen ja rakastettuna oleminen on välttämätöntä tavalliselle ihmissuvulle.
Hän istui algaroba-puitten alla lanain ja rannan välillä. Hänen katseensa osui tuokioksi tanssijoihin, sitten hän käänsi päänsä pois ja katseli merelle, hiljaa loiskuvien laineitten yli taivaanrannalla loistavaa Etelän Ristiä kohti. Häntä ärsyttivät naisten paljaat käsivarret ja hartiat. Jos hänellä olisi tytär, ei hän koskaan sallisi hänen niin esiintyä, ei koskaan. Mutta hänen ajatuksensa olivat vain tyhjää kuvittelua. Ajatusta ei elävöittänyt minkään tyttären mielikuva. Hän ei nähnyt tytärtä, jolla oli käsivarret ja hartiat. Sen sijaan hän hymyili kaukaiselle avioliittomahdollisuudelle. Hän oli jo kolmenkymmenenviiden ikäinen ja ollen vailla persoonallista rakkauskokemusta hän ei nähnyt rakkaudessa salaperäisyyden tenhoa, vaan eläimellisyyttä. Jokainenhan voi naida. Japanilaiset ja kiinalaiset kulit, jotka raatoivat sokeriviljelyksillä ja riisipelloilla, hekin naivat. Poikkeuksetta he naivat ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Se johtui siitä, että he olivat niin alhaisella elämän asteella. Eikäpä heillä ollut muutakaan tekemistä. He olivat niinkuin armeijankin miehet ja naiset. Mutta häntä odottivat toiset, korkeammat tehtävät. Hän oli erilainen kuin he — he kaikki. Hän oli ylpeä siitä, mikä sattui olemaan. Hänpä ei ollut syntynyt mitättömästä rakkaudenkipunasta. Hän oli syntynyt korkean velvollisuudentunteen ja aatteelle antautumisen vaikutuksesta. Hänen isänsä ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta. Rakkauden hulluus ei ollut koskaan häirinnyt Isaac Fordia. Noudattaessaan kutsumustaan mennä pakanoita käännyttämään hän ei ollut ajatellut eikä halunnut mennä naimisiin. Tässä suhteessa Percival Ford ja hänen isänsä olivat samanlaisia. Mutta lähetysseuran johtokunta oli taloudellinen. Uus-englantilaisten tarkkuus arvioi ja päätteli, että naineet lähetyssaarnaajat tulivat vähemmän maksamaan päätä kohti ja tuottivat enemmän. Niin johtokunta pani Isaac Fordin menemään naimisiin. Toimittipa se hänelle vaimonkin, toisen innokkaan sielun, joka ei myöskään ajatellut naimista, vaan jonka ainoana tarkoitusperänä oli pakanoiden keskuudessa työskenteleminen Herran viinamäessä. He näkivät toisensa ensi kerran Bostonissa. Lähetysseuran johtokunta liitti heidät yhteen, järjestäen kaikki toimitukset, ja viikon lopulla he jo olivat naimisissa ja läksivät pitkälle merimatkalle Kap Hornin ympäri.
Percival Ford oli ylpeä, että oli syntynyt sellaisesta avioliitosta. Hän oli syntynyt ylhäällä ja oli itse mielestään henkinen ylimys. Ja hän oli ylpeä isästään. Se oli hänen intohimonsa. Isaac Fordin ankara, suora ryhti oli syöpynyt hänen mieleensä ja oli hänen ylpeytenään. Tuon Herran sotilaan pienoiskuva oli hänen pöydällään. Ja hänen makuuhuoneensa seinällä riippui Isaac Fordin muotokuva, maalattu sinä aikana, jolloin hän oli ollut monarkian palveluksessa pääministerinä. Ei niin, että Isaac Ford olisi tavoitellut ylhäistä asemaa ja maallista rikkautta, mutta hän oli pääministerinä ja sittemmin pankkiirina ollut suuremmaksi hyödyksi lähetystoimelle. Saksalainen ryhmä ja englantilainen ryhmä sekä koko saaren kauppiaskunta oli ivannut Isaac Fordia kauppasieluiseksi sielujenpelastajaksi; mutta hän, tämän poika, tiesi asiat paremmin. Kun alkuasukkaat irtaantuivat äkillisesti feodaalisesta taloudestaan eikä heillä ollut käsitystä maaomaisuuden hoidosta ja merkityksestä ja he niin ollen laskivat sormiensa läpi laajat maa-alueet, niin Isaac Ford astui kauppiaskunnan ja saaliin väliin ja otti siten haltuunsa suuren omaisuuden. Mutta hän ei pitänyt suunnatonta omaisuuttaan omanaan. Hän piti itseään Jumalan taloudenhoitajana. Maatiloista saamillaan tuloilla hän oli rakennuttanut kouluja, sairaaloita ja kirkkoja. Ja syytön hän oli siihen, että sokeri oli laskujen mukaan tuottanut neljäkymmentä prosenttia, että hänen perustamansa pankin rautatiehommat menestyivät, ja että muiden seikkain ohella viisikymmentä tuhatta acrea Oahun laidunmaata, minkä hän oli ostanut dollarilla acren, kasvoi yhdeksän tonnia sokeria acrella joka kahdeksassatoista kuukaudessa. Eikö kaiken totuuden nimessä Isaac Ford sopinut — niin Percival Ford ajatteli itsekseen — sankarihahmossa seisomaan Kamehameha I:n patsaan vieressä Oikeustalon edustalla? Isaac Ford oli kuollut, mutta Percival, hänen poikansa, jatkoi hänen työtänsä yhtä lujasti, jos kohta ei niin taitavasti.
Hän käänsi katseensa jälleen lanaihin. Mitä oikeastaan oli eroa, hän kysyi itseltään, ruohopukuisen, säädyttömän hula-tanssin ja hänen oman rotunsa naisten avokaula-tanssin välillä? Oliko sillä oleellista eroa? Vai oliko kysymys vain eri asteista?
Hänen juuri harkitessaan tätä kysymystä laskeutui käsi hänen olalleen.
"Hohoi, Ford, mitä te täällä teette? Eivätkö juhlat teitä hituistakaan huvita?"
"Koetan ottaa niihin osaa katsellen, tohtori Kennedy", vastasi Percival
Ford vakavana. "Ettekö istahda?"
Tohtori Kennedy istahti ja taputti käsiään. Valkopukuinen japanilainen palvelija saapui nopeasti paikalle.