"Lyte tuijotti ja tuijotti, ja näin miten hänen kätensä vapisivat.
"'Minä en näe mitään', sanoi hän vihdoin, kääntyen hapa-haoleen. 'Sinulla on musta sydän, Kaluna. Enkä häpeä sanoa, että olet tuottanut minulle kauhun, jota ei ole sopiva toiselle tuottaa. Pidän kuitenkin kiinni puheestasi. Menen järjestämään tämän asian nyt. Lähden suoraan tohtori Strowbridgen luo. Ja kun palaan, varokin!'
"Katsomattakaan meihin hän astui ovelle.
"'Odota täällä, John', sanoi hän viitaten minulle, etten seuraisi häntä.
"Seisoimme siinä kuin kummitusjoukkue.
"'Se on totta', sanoi Kaluna minulle. 'Tekin voitte sen nähdä.'
"Toiset katsoivat minuun, ja minä nyökkäsin. Harry Burnley kohotti lasinsa huulilleen, mutta laski sen pois maistamatta. Hän läikytti siitä puolet tiskille. Hänen huulensa värähtivät kuin itkevän lapsen. Ned Austin kalisteli jäälaatikkoa. Hän ei kuitenkaan hakenut mitään. Kukaan ei puhunut. Harry Burnleyn huulet värisivät kovemmin kuin ennen. Äkkiä hän hirvittävä ilme kasvoissaan iski Kalunaa nyrkillään kasvoihin. Syntyi kahakka. Emme yrittäneet keskeyttää heitä. Emmekä olisi liikahtaneet, vaikka hän olisi tappanut tuon puolirotuisen. Se oli kamalaa kuritusta. Mutta me emme surkeilleet. En muistakaan, milloin Burnley lakkasi ja laski tuon raukan ryömimään tiehensä. Kaikki olimme niin kiihoittuneita.
"Tohtori Strowbridge kertoi kohtauksen minulle perästäpäin. Hän oli viipynyt myöhään työssään, kun Lyte saapui hänen vastaanottohuoneeseensa. Lyte oli jo saanut takaisin entisen rohkeutensa ja astui reippaasti sisään, Kalunalle hieman suutuksissaan, mutta muuten entisellään. 'Mitä saatoin tehdä?' kysyi tohtori minulta. 'Tiesin taudin hänessä olevan. Olin huomannut sen jo kuukausia. Sitä en voinut sanoa hänelle. En voinut sanoa: on. Kerronpa teille, että silloin itkin. Hän pyysi bakteriologista tarkastusta. 'Leikatkaa kappale ihoa, tohtori, ja toimittakaa koe', hän pyysi kiihkeästi. 'Leikatkaa kappale ihoa ja toimittakaa koe', hän yhä kertasi.
"Tohtori Strowbridgen itku sai Lyten vakuutetuksi. 'Claudine' oli lähdössä seuraavana aamuna Honoluluun. Tapasimme hänet, kun hän oli menossa jo laivaan. Nähkääs, hän oli päättänyt ilmoittautua terveyslautakunnalle. Emme osanneet tehdä mitään hänen hyväkseen. Hän oli lähettänyt liian monta Molokaille mennäkseen sinne itse. Siksi kehoitimme häntä lähtemään Japaniin. Mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. 'Minä otan lääkkeeni, toverit', oli kaikki mitä hän sai sanotuksi, ja hän sanoi sen uudestaan ja uudestaan. Se ajatus oli niin vallannut hänet.
"Kaikki asiansa hän järjesti Honolulun tarkastusasemalta käsin ja meni Molokain sairassiirtolaan. Mutta kovin lannistui hänen mielensä siellä. Sikäläinen lääkäri kirjoitti meille, että hän oli vain varjo entisestään. Suri niin vaimoaan ja lapsiaan. Hän tiesi, että me olimme ottaneet heidät huolenpitoomme, mutta silti heidän kohtalonsa vaivasi hänen mieltään. Kuuden kuukauden kuluttua lähdin Molokaille. Minä istuin lasiseinän toisella puolella ja hän istui toisella. Katselimme toisiamme lasin läpi ja keskustelimme puhetorven kautta. Mutta kaikki oli toivotonta. Hän oli päättänyt pysyä siellä. Neljä kuolettavaa tuntia todistelin hänelle ja lopulta uuvuin. Ja höyrylaivan vihellys lisäksi kiirehti minua lähtemään.