"Mutta sittenkään emme voineet jättää asiaa silleen. Kolme kuukautta myöhemmin vuokrasimme 'Halcyon'-kuunarin. Alus oli opiumin salakuljettaja ja purjehti kuin noiduttu. Sen omistaja teki rahaa mistä hyvänsä, ja me teimme hänen kanssaan sopimuksen Kiinan-matkasta. Hän purjehti San Fransiskosta, ja muutamia päiviä myöhemmin me läksimme Landhousen purrella risteilemään. Se oli vain viiden tonnin jahti, mutta me kiidimme sillä viisikymmentä mailia koillistuulen suuntaan. Meritautiko? En milloinkaan ole siitä niin kärsinyt. Maan kadottua näkyvistä tapasimme 'Halcyon'in, ja Burnley sekä minä menimme laivaan.
"Laskimme Molokaille yhdentoista tienoissa yöllä. Kuunari käännettiin lähtövalmiiksi, ja me sousimme maihin laivaveneellä Kalawaon kohdalle — paikalle, missä Isä Bamien kuoli, tiedättehän. Laivuri oli rohkea mies. Revolverit vyössä hän astui pelottomasti edellämme. Kolmisin oikaisimme Kalaupapan niemekkeen poikki, noin kahden mailin matkan. Kuvitelkaa mielessänne olevanne sysipimeässä yössä vainuamassa yhtä miestä tuhansien pitaalisten joukosta. Nähkääs, jos olisimme siirtolassa nostaneet hälyytyksen, niin se olisi vienyt yrityksemme hukkaan. Paikka oli outo ja pilkkopimeä. Pitaalisten koirat tulivat ulos ja haukkuivat meitä; harhailimme ympäri neuvottomina ja eksyneinä.
"Laivuri pelasti pulasta. Hän vei meidät ensimmäiseen yksinäiseen taloon. Suljimme oven perässämme ja otimme tulta. Sisällä oli kuusi pitaalista. Pudistimme ne hereille ja puhuimme heille maan kielellä. Minä pyysin tavata kokuaa. Kokua on terveyslautakunnan palkkaama apulainen, puhdas alkuasukas, joka hoitaa pitaalisia, sitoo niiden haavoja ja niin edespäin sekä asuu siirtolassa. Odotimme talossa ja pidimme silmällä asukkaita, sillä välin kuin laivuri läksi yhden kanssa kokuaa hakemaan. Tämä löytyikin pian, ja laivuri toi hänet tullessaan revolverilla uhaten. Laivurin jäätyä taloa vartioimaan Burnley ja minä läksimme kokuan opastamina Lyten taloon. Hän asuikin yksin.
"'Uskoin teidän tulevan, toverit', sanoi Lyte. 'Älä kajoa minuun, John.
Kuinka Ned ja Charley voivat ja koko joukko? Olen valmis lähtemään nyt.
Olen ollut täällä yhdeksän kuukautta. Missä vene on?'
"Kiiruhdimme takaisin toiseen taloon laivuria hakemaan. Mutta hälyytys oli noussut jo. Valot vilkkuivat taloissa ja ovet paukkuivat. Olimme sopineet siitä, ettei ammuttaisi paitsi ehdottoman pakon tullen. Ja kun meidän täytyi pysähtyä mennessämme, iskimme nyrkeillä ja revolverin perillä. Minä jouduin otteluun erään ison miehen kanssa. En voinut saada häntä irti itsestäni, vaikka kahdesti survaisin häntä lujasti kasvoihin nyrkilläni. Hän tarrautui minuun kiinni, ja siinä rymäkässä kaaduimme kamppaillen ja kolhien toisiamme. Hän kiskoi minua mukanaan. Joku tuli lyhty kädessä. Silloin näin hänen kasvonsa. Kuinka voinkaan kuvailla, miten kauheat ne olivat! Ne eivät olleet kasvot — kasvojen jätteet tai kamala irvikuva kasvojen piirteistä, elävä raunio — nenätön, huuleton. Toinen korva oli turvonnut ja riippui muodottomana olkapäälle. Olin raivoissani. Hän likisti minua niin lujasti itseään vasten, niin että tuo korvalehti kosketti kasvojani. Silloin hullaannuin. Se oli kamalaa. Aloin kurikoida häntä revolverillani. Kuinka siinä kävikään, sitä en tiedä, mutta juuri kun olin pääsemäisilläni irti, hän tarttui minuun hampaineen. Puolet kädestäni oli hänen huulettomassa suussaan. Silloin iskin häntä revolverilla silmien väliin, ja hänen hampaansa heltisivät."
Cudworth näytti minulle kättään kuunvalossa, ja minä saatoin nähdä arvet. Ne näyttivät koiranpuremilta.
"Ettekö pelännyt tartuntaa?" kysäisin.
"Pelkäsin. Seitsemän vuotta odotin. Tiedättehän, tauti tarvitsee pitkän ajan kehittyäkseen. Täällä Koonassa odotin, vaan ei sitä tullut. Mutta sen seitsemän vuoden aikana ei koskaan mennyt päivää eikä yötä, etten aina tutkinut… etsinyt…" Hänen äänensä murtui, kun hän katseli kuutamossa välkkyvää merta lumipeitteisten vuorenhuippujen vierellä. "En mitenkään ollut kestää sitä ajatusta, että menettäisin Koonan enkä koskaan enää saisi olla Koonalla. Seitsemän vuotta! Olen pysynyt terveenä. Mutta siksi olen naimaton. Olin kihloissa. Mutta sairastumistani peläten en uskaltanut mennä naimisiin. Tyttö ei ymmärtänyt. Hän lähti valtioihin ja joutui naimisiin. Enkä koskaan sen jälkeen ole nähnyt häntä.
"Juuri kun olin päässyt irti pitaalisesta poliisimiehestä, kuului temmellystä ja kavioiden kapsetta aivan kuin ratsuväen hyökkäyksessä. Se oli laivuri. Hän oli aavistanut näin käyvän ja pannut nuo siunatut pitaaliset satuloimaan neljä hevosta. Mekin olimme jo valmiit. Lyte oli selviytynyt kolmesta kokuasta, ja me vapautimme Burnleyn useammista. Koko siirtola oli mylläkässä silloin, ja joku alkoi ampua meitä winchesterillä. Kunhan se vain olisi ollut itse Jack McVeigh, Molokain ylijohtaja.
"Sepä oli ratsastusta! Pitaaliset hevoset, pitaaliset satulat, pitaaliset suitset, pikimusta pimeys, viuhuvat kuulat ja tietä tuskin minkäänlaista. Ja laivurin hevosena oli muuli, eikä hän osannut kunnolleen ratsastaakaan. Mutta me pääsimme venheelle, ja kun työnsimme sitä ranta-aallokon läpi, kuulimme hevosten tulevan Kalaupapasta mäkeä alas.