"Te aiotte mennä Shanghaihin. Tapaatte Lyte Gregoryn siellä. Hän työskentelee eräässä saksalaisessa liikkeessä. Ottakaa hänet päivälliselle. Tarjotkaa hänelle viiniä ja antakaa hänelle kaikkea parasta, mutta älkää antako hänen maksaa mitään. Lähettäkää lasku minulle. Hänen vaimonsa ja lapsensa ovat Honolulussa, ja hän tarvitsee rahansa heille. Suurimman osan palkastaan hän lähettääkin heille ja elää itse erakkoelämää. Ja kertokaa hänelle Koonasta. Täällä hänen sydämensä on. Kertokaa hänelle kaikki mitä tiedätte Koonasta."
Koolau pitaalinen.
"Koska olimme sairaita, he riistivät meidän vapautemme. Me olemme totelleet lakia. Emmekä ole tehneet mitään pahaa. Ja kuitenkin he panisivat meidät vankeuteen. Molokai on vankila. Senhän tiedätte. Niulin sisar lähetettiin Molokaille seitsemän vuotta sitten. Hän ei nähnyt sisartaan sen koommin. Eikä hän saakaan häntä milloinkaan nähdä. Tytön täytyy olla siellä kuolemaansa saakka. Tämä ei ole hänen tahtonsa eikä se ole Niulinkaan tahto. Se on valkoisten miesten tahto, jotka maata hallitsevat. Ja keitä ovat nämä valkoiset miehet? Kyllä tunnemme. Isämme ja isoisämme jo heidät tunsivat. He saapuivat kuin lampaat ja puhuivat lempeästi. Hyvin he osasivatkin puhua lempeästi, sillä me olimme voimakkaita ja meitä oli paljon, ja kaikki saaret olivat meidän. Niinkuin sanoin, he puhuivat lempeästi. Heitä oli kahta lajia. Toinen laji pyysi meidän lupaamme saarnatakseen meille jumalansanaa, ja toinen taas kysyi lupaa saadakseen käydä kauppaa kanssamme. Sellainen oli alku. Nyt ovat kaikki saaret heidän, kaikki maa, kaikki karja — kaikki on heidän. Ne, jotka saarnasivat meille jumalansanaa, ja ne, jotka saarnasivat rommin sanaa, ovat menestyneet ja tulleet suuriksi päälliköiksi. He asuvat kuin kuninkaat monihuoneisissa taloissa, ja suurilukuinen palvelijajoukko hoitelee heitä. Ja vaikka heillä ei mitään ollut, niin he omistavat nyt kaiken, ja jos minä tai joku kanakki nälkäänsä valittaa, he vain irvistävät ja sanovat: 'Miks'ette tee työtä? Sitä on kyllä viljelyksillä.’"
Koolau pysähtyi. Hän kohotti kätensä ja muodottomiksi koukistuneilla sormillaan otti päästään loistavan hibiscus-kiehkuran, joka seppelöi hänen mustia hiuksiaan. Kuu hopeoi näkyä säteillään. Oli rauhallinen yö, vaikka ne, jotka istuivat hänen luonaan ja kuuntelivat, olivat taistelussa olleitten näköisiä. Heidän kasvonsa muistuttivat leijonan kuonoa. Millä töllötti tyhjä sija sillä paikalla, missä nenän piti olla, millä taas käsivarren tynkä näytti paikkaa, mistä se oli mädännyt pois. Siinä oli miehiä ja naisia kolmisenkymmentä, jotka olivat pedon merkillä leimatut.
He istuivat seppelöityinä kukkien tuoksussa ja tähtiyön kirkkaassa valossa. Heidän huulensa liikkuivat kummallisesti, ja heidän kurkkunsa kähisivät hyväksyvästi Koolaun puheelle. Nämä ihmiset olivat olentoja, jotka kerran olivat olleet miehiä ja naisia. Mutta nyt he eivät olleet enää pitkään aikaan olleet kumpiakaan. He olivat epäsikiöitä — kauhistus ja kaiken ihmisyyden luonnoton irvikuva. Hirveästi runneltuja rampoja, olentoja, jotka näyttivät siltä, kuin heitä olisi vuosituhansia kidutettu helvetissä. Heidän kätensä, mikäli niitä oli jäljellä, olivat kuin harpyian linnunjalat. Heidän kasvonsa olivat muodottomat ja hirveät kuin jonkun hullun jumalan ruhjomat elämän koneistossa. Siellä ja täällä oli kasvoja, joista se hullu jumala oli riiponut puolet pois, ja eräs nainen vuodatti kuumia kyyneleitä kahdesta hirveästä kuopasta, joissa hänen silmänsä olivat kerran olleet. Jotkut kärsivät kauheita tuskia, ja voihke kohoili heidän rinnastaan. Toiset rykivät äänellä, joka vihloi kuin silkkikangasta olisi repäisty. Kaksi tylsämielistä, jotka muistuttivat enemmän suuren apinan sikiöitä kuin ihmisiä, liikkui ja soperteli kuutamossa kultaisten kukkien keskellä. Eräs, jonka korvalehdet roikkuivat kuin läpät hänen olkapäillään, otti loistavan tulipunaisen oranssinkukan ja koristi sillä hirveän korvansa, joka lepsutti hänen liikkeittensä mukaan.
Koolau oli näitten olioitten kuningas. Ja tämä oli hänen kuningaskuntansa — kukkiin peittyvä syvänne esiinpistävine vuorineen ja kukkuloineen, joilla villivuohet kiipeilivät. Kolmella sivulla kohosivat jylhät kallioseinämät troopillisen kasvullisuuden kukkaköynnösten ihmeellisessä verhossa, jotka tunkivat luolien suihin — rajoittivat Koolaun alamaisten kalliosyvännettä. Neljännellä sivulla maa päättyi kammottavaan kuiluun, ja kaukana alhaalla voi nähdä kukkuloiden huippuja ja kuiluja, joiden juurella vaahtosivat ja kohisivat Tyynenmeren aallot. Kauniilla ilmalla alukset pääsivät maihin kallioiselle rannalle, joka johti Kalalaun laaksoon, mutta vain hyvin kauniilla ilmalla. Ja rohkeapäiset vuoristolaiset ainoastaan voivat kiivetä rannikolta Kalalaun laakson korkeimmalle kohdalle, siihen vuorenrinteiden väliseen kouruun, missä Koolau hallitsi. Mutta niitten vuoristolaisten täytyi olla hyvin kylmäpäisiä ja heidän tuli tuntea villivuohien polut hyvin tarkoin. Oli ihmeellistä, kuinka tuo ihmismassa raajarikkoja oli kyennyt laahaamaan avuttoman kurjuutensa vuohenpolkuja pitkin tälle luoksepääsemättömälle paikalle.
"Veljet", alkoi Koolau.
Mutta eräs noista apinamaisista irvikuvista päästi äkkiä villin, mielettömän kirkunan, ja Koolau odotti niin kauan kuin kimakka ääni kaikui edestakaisin kallioseinämien väliä ja loittoni vähitellen hiljaiseen yöhön.
"Veljet, eikö tämä ole omituista? Maa oli meidän, ja sittenkään se ei ole meidän. Mitä nämä jumalan ja rommin saarnaajat antoivat meille maastamme? Oletteko saaneet siitä yhtä dollaria, niin, yhtä dollaria? Kuka teistä on saanut? Kuitenkin on maa heidän, ja vastaukseksi kysymyksiimme he sanovat meille, että me voimme mennä työhön maalle, heidän maalleen, ja se mitä tuotamme työllämme, tulee heidän hyväkseen. Mutta entispäivinä meidän ei tarvinnut tehdä työtä. Ja koska olemme sairaita, he vielä riistävät vapautemme."
"Kuka toi tämän taudin, Koolau?" tiedusti Kiloliana, laiha ja jänteikäs mies kuin metsänpeikko, jolla olisi odottanut näkevänsä halkikaviot jaloissa. Ja halkeamat niissä jaloissa olikin, totta kyllä, mutta ne olivat suuria mätähaavoja ja visvaisia paiseita. Kuitenkin tämä Kiloliana oli rohkein kiipijä heistä kaikista, mies, joka tunsi jokaisen vuohenpolun ja joka oli opastanut Koolaun ja hänen surkeat seuralaisensa Kalalaun syvänteen turviin.