"Jaa-a, hyvin kysytty", vastasi Koolau. "Koska me emme tahtoneet käydä työhön peninkulmaisilla sokerikentillä, missä kerran meidän hevosemme kävivät laitumella, he toivat kiinalaisia kuleja meren takaa. Ja heidän muassaan tulivat kiinalaiset taudit — tämäkin, josta me kärsimme ja jonka tähden he tahtovat viedä meidät Molokain vankeuteen. Me olemme syntyneet Kauaissa. Olemme olleet muillakin saarilla, joku siellä, toinen täällä, Oahussa, Mauissa, Hawaiilla ja Honolulussa. Aina me kuitenkin palasimme Kauaihin. Miksi tulimme tänne takaisin? Siihen täytyy olla syynsä. Sen tähden, että rakastamme Kauaita. Täällä olemme syntyneet. Täällä olemme eläneet. Ja täällä me kuolemmekin — jos — jos heikkosydämisiä ei ole joukossamme. He joutavat Molokaille, ja jos sellaisia on, älkööt he viivytelkö täällä. Heikkoluontoiset menkööt alas ja heidät lähetettäköön Molokaille. Mutta me pysymme paikoillamme ja taistelemme. Emme halua kuolla. Meillähän on luodikoita. Te tunnette kapean polun, jolla miesten täytyy ryömiä peräkkäin. Minä yksin, minä Koolau, joka kerran olin cowboyna Niihaussa, voin puolustaa polkua tuhattakin miestä vastaan. Tässä on Kapalei, joka joskus on ollut tuomari ja kunnian mies, mutta joka nyt on ajettu rotta kuten me kaikki. Kuulkaa häntä, hän on viisas mies."
Kapalei nousi. Kerran hän oli ollut tuomari. Hän oli käynyt Punahoun opiston. Hän oli istunut herrojen ja päälliköitten ja korkeitten edustajain joukossa, jotka suojelivat kauppiaita ja lähetyssaarnaajia. Sellainen mies oli Kapalei ollut. Mutta nyt, kuten Koolau sanoi, hän oli takaa-ajettu rotta, lain ulkopuolella oleva luontokappale, joka oli vajonnut niin syvälle kauhistuttavaan liejuun, että oli lain yläpuolella yhtä hyvin kuin sen alapuolellakin. Hänen kasvonsa olivat piirteitä vailla ja täynnä kummallisia rakoilevia halkeamia, ja luomettomat silmät paloivat kulmakarvattomissa kuopissa.
"Emme tahdo aikaansaada rettelöitä", alkoi hän. "Me haluamme olla rauhassa, mutta jos he eivät jätä meitä rauhaan, silloin rettelön alku on heidän syynsä ja samaten sen rangaistus. Minun sormeni ovat mennyttä, niinkuin näette." Hän nosti kädentynkiään, jotta kaikki voisivat nähdä. "Vielä minulla on sentään yksi peukalo jäljellä, ja sillä voin painaa liipasinta yhtä lujasti kuin sen poistippuneilla naapureilla ennen vanhaan. Me rakastamme Kauaita. Eläkäämme täällä tai kuolkaamme täällä, mutta älkäämme lähtekö Molokain vankilaan. Tauti ei ole meidän syntiämme. Miehet, jotka saarnasivat jumalan sanaa ja rommin sanaa, tuottivat taudin niitten orjakulien muassa, jotka tekevät työtä meiltä ryövätyillä mailla. Minä olen ollut tuomari. Minä tunnen lain ja oikeuden ja sanon teille, että on väärin ryöstää mieheltä maa, sairastuttaa hänet kiinalaiseen tautiin ja sitten panna hänet loppuiäkseen vankilaan."
"Elämä on lyhyt ja päivät ovat kärsimystä", sanoi Koolau. "Juokaamme ja tanssikaamme ja olkaamme niin onnellisia kuin voimme."
Eräältä kallioiselta rinteeltä tuotiin kurpitsaleilejä ja annettiin niiden kiertää ympäri. Niissä oli ti-kasvin juuresta valmistettua, kiihoittavaa juomaa. Kun tämä tulinen neste virtasi heidän ruumiinsa läpi ja kohosi heidän aivoihinsa, unohtivat he nykyisen kurjuutensa ja olivat miehiä ja naisia taas. Nainen, joka vuodatti kuumia kyyneliä tyhjistä silmäkuopistaan, oli jälleen elämänhaluinen nainen, kun hän kaiutteli ukulele-säveliä ja koroitti äänensä villiin rakkaushuutoon, sellaiseen kiljuntaan, joka voi olla peräisin ainoastaan alkuperäisen maailman metsien pimennoista. Ilma värisi hänen huudostaan, joka oli pehmeän käskevä ja houkutteleva. Kiloliana tanssi matolla naisen laulun rytmikkäässä tahdissa, jota oli mahdoton väärin ymmärtää. Rakkaus karkeloi kaikissa hänen liikkeissään, ja hetken kuluttua tanssi hänen vieressään matolla nainen, jonka vahvat lantiot ja voimakkaat rinnat muodostivat taudinsyömien kasvojen kanssa ristiriidassa olevan kuvan. Se oli elävältä kuolleen tanssia, sillä heidän runnelluissa ruumiissaan elämä vielä kaipasi ja lempi. Taas nainen, jonka sokeista silmistä juoksivat kuumat kyyneleet, lauloi rakkauslaulua, ja taas tanssivat lemmentanssijat lämpimänä yönä, ja taas kiersivät leilit, kunnes heidän aivoissaan kihisi ja kuohui eivätkä he muistaneet matojen ryömimistä ja väsymystä. Ja naisen kera matolla tanssi solakka tyttö, jolla oli kauniit ja neitseelliset kasvot, mutta jonka koukistuneet käsivarret nousivat ja laskivat osoittaen taudin tuhoa. Ja ne kaksi tylsämielistä nenäänsä honottaen tanssivat sivussa eriskummaista, outoa ja lystikästä tanssiaan, esittäen lemmen irvi-ilveilyä, samoinkuin he itsekin olivat elämän hirtehishuvikseen muovailemia.
Mutta naisen laulu särkyi puolitiessä ja tanssijat taukosivat, kun kaikkien katseet kääntyivät kuiluun päin merelle, jossa raketti nousi ilmaan kuin kummitus kuutamoisen ilman läpi.
"Ne ovat sotilaita", selitti Koolau. "Huomenna tulee taistelu. On hyvä nukkua ja valmistua."
Pitaaliset tottelivat kavuten vuorenonkaloihinsa. Koolau jäi yksin liikkumattomana kuutamoon ja istui luodikko polvillaan, katsellen alhaalla olevia aluksia, jotka laskivat maihin rannikolle.
Kaukaisen Kalalaun laakson ylänne oli hyvin valittu turvapaikka. Kilolianaa lukuunottamatta, joka tunsi takapolut ylhäällä äkkijyrkillä vuorenseinämillä, ei ihminen voisi päästä syvänteeseen muuten kuin hinautumalla erästä veitsenterävää harjannetta myöten. Tämä taipale oli sadan jaardin pituinen ja tuskin kahdentoista tuuman levyinen. Kummallakin sivulla ammotti syvyys. Pienikin harha-askel oikealle tai vasemmalle, ja mies syöksyy surman suuhun. Mutta kerran yli päästyään hän olisi maallisessa paratiisissa. Kasvullisuuden rehevä meri peitti seudun, vihreät aaltomaiset köynnökset ulottuivat seinämältä seinämälle, vuorenkielekkeeltä riippui alas viiniköynnöksiä, ja sanajalkoja pujotteli lukemattomissa halkeamissa. Koolau oli hallituksensa monien kuukausien aikana saanut tovereineen taistella tätä kasvullisuuden merta vastaan. Tiheä viidakko oli raivattu edemmäksi banaani-, appelsiini- ja mangopuiden ympäriltä, jotka kasvoivat villinä. Pienillä aukeamilla kasvoi villejä nuolenjuuria; kalliopengermillä, joille oli kokoiltu multaa, oli meloneja ja taro-tilkkuja; ja jokaisella avoimella paikalla, minne auringonsäteet voivat tunkeutua, oli papala-puita, raskaina kultaisten hedelmien painosta.
Koolau oli vetäytynyt tähän turvapaikkaan alempaa rannikkolaaksosta. Ja jos täältä oli peräydyttävä, niin hän tunsi syvänteiden kätkössä piilopaikkoja, joihin hän voi johtaa alamaisensa turvaan. Ja nyt hän makasi luodikko vierellään, tähystellen tiheän pensaikon läpi rannalla olevia sotilaita. Hän huomasi, että heillä oli mukanaan suuria tykkejä, joista valo heijastui kuin peilistä. Terävä harjanne oli juuri hänen edessään. Hän voi nähdä miesten ryömivän ylöspäin sitä kohti pieninä pilkkuina. Hän huomasi samalla, etteivät ne olleet sotilaita, vaan poliiseja. Jos nämä epäonnistuvat, sitten sotilaat tulevat.