Vihdoinkin pommitus lakkasi. Sen syyksi hän arvasi, että sotilaat olivat ehtineet lähelle. He ryömivätkin pitkin polkua peräkkäin, ja hän koetti laskea heidän lukumääräänsä. Heitä oli vähintään sata tai sinnepäin — kaikki tulivat hänen, Koolau pitaalisen takia. Hän tunsi ylpeyttä sellaisesta kunniasta. Tykeillä ja kivääreillä varustettuina tulivat poliisit ja sotilaat häntä vastaan, ja hän oli ainoastaan yksi mies tai oikeammin rampa miehen jäännös. Olivat tarjonneet tuhat dollaria hänestä, kuolleena tai elävänä. Koko elämässään hän ei ollut nähnyt niin paljon rahaa. Tuo ajatus oli katkera. Kapahei oli ollut oikeassa. Hän, Koolau, ei ollut tehnyt vääryyttä kellekään. Kun haolit tarvitsivat työmiehiä anastamalleen maalle, he tuottivat kiinalaisia kuleja, ja niiden mukana oli tullut tämä tauti. Ja nyt, kun hän oli siihen sairastunut, oli hän tuhannen dollarin arvoinen — mutta ei omaksi hyödykseen. Vain hänen arvoton raatonsa, joko taudinsyömänä tai pommin repimänä, oli tuon rahasumman arvoinen.
Kun sotilaat ehtivät veitsenteräharjanteelle, oli hän valmiina varoittamaan heitä. Mutta hänen katseensa sattui surmatun tytön ruumiiseen, ja hän pysyi vaiti. Kun kuusi sotilasta oli uskaltautunut vaaralliselle harjanteelle, hän avasi tulen. Eikä lopettanut, ennenkuin harjanne oli puhdistettu. Hän tyhjensi makasiinin, latasi ja tyhjensi jälleen. Hän ampui keskeymättä. Kaikki hänen kärsimänsä vääryydet kuohuivat hänen aivoissaan, ja hän oli koston raivossa. Kaikki vuohenpolulla alhaalla olevat sotilaat ampuivat, ja vaikka he olivat pitkällään ja hakivat suojaa maanpinnan syvennyksistä, olivat he alttiina hänen tulelleen. Kuulat räiskivät ja vihelsivät hänen ympärillään. Eräs uursi mennessään vaon hänen päänahkaansa ja toinen pyyhkäisi ihoa rikkomatta hänen olkapäätään. Se oli verilöylyä, jossa yksi mies surmasi. Sotilaat alkoivat peräytyä, kuljettaen haavoittuneitaan edellään. Heitä ammuskellessaan Koolau tunsi palaneen lihan käryä. Hän vilkaisi ensin viereensä ja huomasi sitten, että se läksi hänen omasta kädestään. Kuumetessaan hänen pyssynsä oli sen synnyttänyt. Pitaalitauti oli syönyt enimmät hermot hänen käsistään, ja vaikka hänen lihansa paloi ja hän huomasi sen, ei hän tuntenut kipua siitä.
Hän makasi viidakossa hymyillen, kunnes muisti tykit. Epäilemättä he alkavat uudestaan pommittaa ja tällä kerralla suoraan viidakkoa, mistä hän oli tuottanut heille tuhoa. Tuskin oli hän ehtinyt siirtyä takanansa olevaan matalaan kouruun, johon pommit eivät voineet putoilla, kun pommitus alkoi jälleen. Hän laski laukaukset. Kuusikymmentä kertaa oli tullut, ennenkuin tykkituli taukosi. Pikkuinen ala oli räjähdyksen kuoppia täynnä, ja näytti aivan mahdottomalta, että mikään elävä olento olisi voinut säilyä. Niin sotilaat luulivat, kun he taas iltapäivän helteessä kiipesivät vuohenpolkua. Ja jälleen heidän terävälle harjanteelle ehdittyään taisteltiin, ja jälleen he peräytyivät rannikolle.
Kaksi päivää vielä piti Koolau tietä tukittuna, vaikka sotilaat koettivat edelleen saavuttaa hänet lentävillä pommeilla turvapaikastaan. Silloin saapui Paahau, muuan pitaalipoika, syvänteen takaa hänen luokseen ja huusi hänelle, että Kiloliana oli vuohia ajaessaan saanut pudotessaan surmansa ja että naiset säikäyksissään eivät tienneet mitä tehdä. Koolau kutsui pojan alas ja jätti hänelle luodikon, käskien vahtia polkua. Hän tapasi kansansa alakuloisena. Suurin osa heistä ei voinut hankkia ruokaa itselleen, ja kaikki olivat nälkään nääntymäisillään. Hän valitsi kaksi naista ja erään miehen, joiden sairaus ei ollut vielä pitkälle kehittynyt, ja lähetti heidät takaisin syvänteelle hakemaan ravintoa ja mattoja. Muita hän rohkaisi ja lohdutti, kunnes heikommatkin heistä ryhtyivät rakentamaan alkuperäisiä suojia itselleen.
Mutta ne, jotka hän oli lähettänyt ruokaa hakemaan, eivät palanneet, ja hän riensi syvänteelle. Kun hän kääntyi kallion kulman takaa, oli vastassa puoli tusinaa kiväärinlaukauksia. Eräs kuula repäisi lihaa hänen olkapäästään, ja kivensirpale repi hänen poskeaan luodin sattuessa kallionseinään. Siinä tuokiossa hän hypähti takaisin, mutta samalla hän huomasi, että syvänne oli sotilaita kirjavanaan. Hänen oma kansansa oli hänet pettänyt. Pommituli oli ollut liian hirveä, ja he pitivät Molokain vankilaa parempana.
Koolau laskeutui takaisin ja heitti pois painavan patruunavyönsä. Kallioiden rotkossa hän antoi vihollisen pään ja olkapäitten tulla esille, ennenkuin veti liipasinta. Kahdesti tämä tapahtui, ja sitten pienen viivytyksen jälkeen pään ja olkapäitten asemesta kohosi valkoinen lippu muurin reunalle.
"Mitä te tahdotte?" tiedusti Koolau. "Sinut, jos olet Koolau, pitaalinen", kuului vastaus.
Koolau unohti missä oli, unohti kaiken siinä maatessaan ja ihmetellessään näiden haolien merkillistä itsepintaisuutta, jotka pitäisivät päänsä, vaikka taivas putoaisi alas. Niin, he pitivät päänsä kaikessa, vieläpä vaikka kuolivatkin päämääräänsä pyrkiessään. Eikä hän voinut olla ihailematta heitä, kuinka tuo tahto oli heissä voimakkaampi elämää ja taivutti kaikki heidän valtansa alle. Hän oli vakuutettu kamppailunsa toivottomuudesta. Haolien hirveää tahtoa ei voinut vastustaa. Vaikka hän tappoi tuhannen miestä, vieläkin he nousivat kuin meren hiekka, ja heitä nousi aina enemmän ja enemmän. He eivät koskaan tunnusta tappiotaan. Siinä oli heidän heikkoutensa ja heidän voimansa. Siinä oli myös hänen kansansa onnettomuus. Hän näki nyt, kuinka kourallinen jumalan saarnaajia ja rommin saarnaajia oli valloittanut maan.
"Well, mitä sanot? Tahdotko tulla mukanamme?"
Se oli näkymättömän miehen ääni valkoisen lipun alla. Siellä hän oli kuten toisetkin haolit pyrkimässä suoraan loppuratkaisua kohti.