"Seitsemäntoista", laski Kapahei. "Kahdeksantoista", lisäsi hän.
Tämä viimeinen pommi sattui suoraan erääseen luolaan. Räjähdys tyhjensi luolat. Mutta siitä luolasta ei ilmaantunut ketään. Koolau ryömi pistävän katkeran savun läpi. Neljä ruumista makasi siellä hirvittävästi ruhjottuina. Yksi heistä oli sokea nainen, jonka kyyneleet eivät enää milloinkaan vuotaneet.
Ulkopuolella Koolau näki kansansa kauhuissaan jo alkavan kiivetä vuohenpolkua, joka vei syvänteestä pois, piiloutuakseen kukkuloiden väliin ja rotkoihin. Haavoittunut tylsämielinen veti itseään heikosti vaikeroiden eteenpäin, koettaen seurata toisia. Mutta ensimmäisellä kallionsyrjällä hänen voimansa pettivät ja hän putosi takaisin.
"Olisi kai parasta tappaa hänet", sanoi Koolau Kapaheille, joka yhä istui samalla paikalla.
"Kaksikymmentäkaksi", vastasi Kapahei. "Kyllä, parasta on tappaa hänet.
Kaksikymmentäkolme — kaksikymmentäneljä."
Tylsämielinen vaikeroi surkeasti nähdessään luodikon piipun suunnattuna häntä kohti. Koolau epäröi, sitten hän laski pyssyn alas.
"Se on vaikea tehtävä", virkkoi hän.
"Olet hullu, kaksikymmentäviisi, kaksikymmentäkuusi", sanoi Kapahei.
"Anna kun minä näytän."
Hän pyörähti ja raskas kivenlohkare käsissään lähestyi haavoittunutta olentoa. Kun hän oli juuri kohottanut kätensä iskuun, räjähti pommi yläpuolella, vapauttaen hänet siitä pakosta ja samalla pannen lopun hänen laskuilleen.
Koolau oli yksinään syvänteessä. Hän katseli raadollisen kansansa matelemista kukkulanharjalla ja näki sen katoavan kukkulan taa. Sitten hän kääntyi ja meni alas viidakkoon, missä tyttö oli saanut surmansa. Pommitus yhä jatkui, mutta hän viipyi. Kaukana alhaalla hän näki sotilaitten kiipeävän ylöspäin. Eräs pommi räjähti kahdenkymmenen jalan päässä. Painautuessaan maata vasten hän kuuli pomminsirpaleiden lentelevän läheltä ylitseen. Haun-kukkia satoi hänen päälleen. Hän kohotti päätään tähystääkseen alas polulle ja huokasi. Oli peloissaan. Kiväärinkuulat eivät peloittaneet häntä, mutta tämä pommituli oli kauhistuttavaa. Joka kerta pommin räjähtäessä hän vavahti, mutta joka kerta hän kuitenkin nosti päätään, jälleen tähystäen polulle.