"Ne tulevat yli seuraavasta laaksosta, mutta eivät voi päästä tänne. Siinä ei ole tietä. Nuo miehet eivät ole viisaampia kuin vuohet. He saisivat surmansa pudotessaan. Vahtikaamme."
"Ne ovat urhoollisia miehiä", sanoi Koolau. "Vahtikaamme."
Kylki kyljessä he makasivat kukkien joukossa; keltaisia hau-kukkia putoili ylhäältä heidän päällensä heidän seuratessaan mieshiukkasten nousua ylöspäin, kunnes kolme heistä luiskahti, kieri ja syöksyi vuoren reunan yli ja putosi puolen tuhannen jalan syvyiseen rotkoon. Kiloliana nauraa hihitti.
"Niistä ei ole haittaa meille enää", sanoi hän. "Heillä on tykkejä", virkkoi Koolau vastaukseksi. "Sotilaat eivät ole vielä puhuneet."
Helteisenä iltapäivänä nukkuivat useimmat pitaaliset luolissaan kallioitten kouruissa. Koolau torkkui vastapuhdistettu luodikko polvillaan oman luolansa suulla. Vääräkätinen tyttö makasi alempana viidakossa ja vahti harjannepolkua. Äkkiä Koolau hypähti pystyyn, kun kova pamaus kuului rannikolta. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuntui, kuin taivaan kansi olisi revennyt. Hirmuinen ääni pelästytti hänet. Oli kuin kaikki jumalat olisivat tarttuneet taivaankanteen ja repäisseet sen halki käsissään, kuten nainen repäisee puuvillakankaan kaistaleiksi. Se oli hirveä revähdys, ja se läheni. Koolau vilkaisi varovasti ylöspäin nähdäkseen. Korkealla vuorenhuippua vasten pommi räjähti mustaa savua tupruttaen. Kallio särkyi ja kivet sinkoilivat jyrkänteen juurelle.
Koolau pyyhkäisi kädellään hikisiä kulmakarvojaan. Hän oli hirveästi järkytetty. Hänellä ei ollut kokemusta pommitulesta, ja tämä oli peloittavampaa kuin mitä hän oli kuvitellut.
"Yksi", sanoi Kapahei, äkkiä päättäen laskea laukaukset.
Toinen ja kolmas pommi lensivät vinkuen vuorenseinän yli ja räjähtivät silmänkantamissa. Kapahei piti järjestelmällisesti laskua. Pitaaliset ryömivät esiin luolistaan. Ensin he säikähtivät, mutta pommien jatkuvasti lentäessä heidän ylitseen he rauhoittuivat ja alkoivat ihmetellä näytelmää. Ja ne kaksi tylsämielistä kirkuivat ihastuksesta, tehden villejä hyppyjä joka kerta pommien lentäessä ohitse. Koolau sai takaisin rohkeutensa. Eihän pommitus ollut aikaansaanut vahinkoa. Nähtävästi he eivät voineet tähdätä sellaisilla suurilla heittoaseilla niin pitkän matkan päästä yhtä tarkasti kuin luodikoilla.
Mutta asema muuttui. Pommit alkoivat putoilla matalammalle. Yksi räjähti alhaalla viidakossa harjanteen päässä. Koolau muisti tytön, joka makasi siellä vahdissa, ja juoksi alas katsomaan. Savua nousi vielä pensaikosta hänen ryömiessään sinne. Hän oli hämmästynyt. Oksat olivat pirstaleina ja poikki. Missä tyttö oli maannut, siinä oli vain kuoppa jäljellä. Tyttö itse oli revennyt kappaleiksi. Pommi oli räjähtänyt juuri hänen kohdallaan.
Tähysteltyään ensin, etteivät sotilaat yrittäneet tulla harjanteen poikki, hän juoksi takaisin luolille. Koko ajan pommit vonkuivat ja laakso kajahteli räjähdyksistä. Kun hän tuli luolien luo, näki hän nuo kaksi tylsämielistä luolan edessä tarttuneina toisiinsa käsillään sormentynkineen. Vielä juostessaan Koolau näki mustan savun nousevan tylsämielisten paikalta. Heidän ruumiinsa olivat räjähdyksen voimasta lentäneet irti toisistaan. Toinen makasi liikkumattomana, mutta toinen veti itseään käsillään luolaa kohti. Hänen jalkansa raahautuivat avuttomina hänen perässään. Hän näytti ihan kylpevän veressä, jota juoksi hänen ruumiistaan, ja ryömiessään hän ulisi kuin pieni koira. Kapaheita lukuunottamatta pitaaliset olivat paenneet luoliin.