Mutta viidakko pysyi äänettömänä.
"Koolau, älä ammu. Minä tulen."
Sheriffi kääntyi, antoi muutamia käskyjä poliiseille ja aloitti sitten vaarallisen kulkunsa. Hän eteni hitaasti. Se oli kuin köydellä kävelyä. Hänellä ei ollut muuta tukea kuin pelkkä ilma. Laavakallio murtui hänen jalkainsa alla, ja irtaantuneet kappaleet kierivät syvyyteen. Aurinko paahtoi hänen niskaansa, ja hänen kasvonsa olivat hiestä märkinä. Kuitenkin hän eteni, kunnes pääsi puolitiehen.
"Seis!" komensi Koolau viidakosta. "Askel vielä ja minä ammun."
Sheriffi pysähtyi, koettaen pysytellä tasapainossa tyhjyyden yllä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta silmät olivat päättävät. Hän nuolaisi kuivia huuliaan, ennenkuin puhui.
"Koolau, ethän ammu minua, tiedän, ettet tahdo ampua."
Hän astui vielä askeleen. Luoti pysäytti hänet puolikäännökseen. Hänen kasvoilleen tuli kysyvän hämmästynyt ilme, kun hän kallistui ollen putoamaisillaan. Hän yritti pelastautua heittäytymällä poikkipuolin harjanteelle, mutta samassa hän tunsi kuolevansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli terävä harjanne tyhjä. Sitten hyökkäsi viisi poliisimiestä yhdessä jonossa harjanteelle, ja samassa toiset alkoivat ampua. Se oli kamalaa. Viisi kertaa veti Koolau liipasinta niin nopeasti, että laukaukset läksivät yhtenä rätinänä. Muuttaen asemaansa ja painautuen syvemmälle suojaan kuulilta, jotka viuhuen leikkasivat ilmaa, hän kurkisti ulos. Neljä poliisia oli seurannut sheriffiä. Viides retkotti poikkipuolin harjanteen selällä vielä hengissä. Vähän matkan päässä, enää ampumatta, olivat jäljelläolevat poliisit. Suojattomalla kalliolla he olivat toivottomasti alttiina tulelle. Ennenkuin he ehtisivät hiipiä alas, voisi Koolau nokkia heidät viimeiseen mieheen. Mutta hän ei ampunut, ja heidän neuvoteltuaan otti yksi heistä valkoisen aluspaitansa ja heilutti sitä lippuna. Toisen seuraamana läksi hän yrittämään harjanteelle haavoittuneen toverinsa luokse. Koolau ei antanut mitään merkkiä itsestään, mutta seurasi heidän toimiaan, kun he peräytyivät alas laaksoon.
Kahta tuntia myöhemmin Koolau tarkkasi toisesta viidakosta poliisien yritystä nousta laakson vastakkaiselta sivulta. Hän näki villivuohien pakenevan heidän edellään, kun he kiipesivät korkeammalle ja korkeammalle. Vihdoin hän epäili arvioimiskykyään ja kutsutti Kilolianan, joka ryömi hänen sivullaan.
"Ei, siellä ei ole tietä", sanoi Kiloliana.
"Vuohet?" kysyi Koolau.