"Niinkö sine sano?" kiljasi rouva Silverstein. "Mitä sinä tietä? Sinä tietä liika paljo. Sinä hukka paljo raha ammattinyrkkeilijöiden pääle. Kuinkka sinä tietä? Sano se! Kuinkka sinä tietä?"
"Minä tietä, mitä minä tietä", intti Silverstein. Sellaista itsepäisyyttä ei Genevieve ollut koskaan ennen huomannut hänessä hänen vaimonsa vihoitellessa. "Hänen isä ole kuollu, hän mene teke työtä Hansenin seiliverkstadi. Hänellä ole kuus velje ja sisko, ne ole nuorempi kun hän. Hän ole pikku isä. Hän teke kovasti työtä koko aikka. Hän osta leippä ja liha ja maksa hyyry. Lauvantai-iltta hän tuo koti kymmenen taala. Hansen antta hänelle kaksitoista dollari — mitä hän teke? Hän ole pikku isä, hän tuo se hänen äitile. Hän teke työtä koko aikka, hän saa kaksikymmentä taala — mitä hän teke? Hän tuo se koti. Hänen pikku veljet ja siskot ole koulusa, kanta hyvä kostymi, syö parempi leippä ja liha; hänen äiti elä hyvin; silmäs ole riemu ja hän ole ylppe hänen hyvän poikka Joe tähden.
"Mutta hänellä ole kaunis ruumis — och, Gott, kaunis ruumis! — väkevempi kuin härkä, vikkelempi kun tiikerikissa, häne pää ole kylmempi kuin jääkaappi, hänellä ole silmät, jotka näke kaikki, vikkelesti, juuri noin. Hän vetä käten kintat poikkain kanss magasiinis. Hän mene klubin ette, hän iske kumo Spideri, vikkelesti, yks isku, juuri noin, ensi kärta. Hän voitta viis taala — mitä hän teke? Hän tuo se kotin äitile.
"Hän mene monta kärta klubin ette, hän voitta monta palkinto — kymmene dollari, viisikymment dollari, sata dollari. Mitä hän teke? Sano se! Jättäkö hän paikka Hansenilla? Tuhlako hän aikka noitten poikkain kanss? Ei ei, hän ole hyvä poikka. Hän teke työtä jokka päivä. Hän nyrkkeile jokka ilta klubin edess. Hän sano: 'Minkätähde minä maksa hyyry?' — minulle, Silversteinille, hän sano se. Mitä se teke, mitä minä sano, mutta hän osta hyvä talo hänen äitille. Koko aikka hän teke työtä Hansenill ja nyrkkeile klubin edess, että hän maksa se talo. Hän osta piano hänen siskolle, hän osta mattoja ja kuvia. Ja hän ole aina reilu mies. Hän lyö veto itsestän — se ole hyvä merkki. Kun mies lyö veto itsestä, nin silloin passa toinenkin lyödä veto —."
Tässä rouva Silverstein ilmaisi huokaillen kauhunsa uhkapeliä kohtaan, ja hänen puolisonsa, joka tunsi kaunopuheliaisuutensa loppuvan, ryhtyi vakuuttaen selittämään, että hän kannatti nyrkkeilykilpailuja. "Joe Flemingin tähden vaan", sanoi hän lopuksi. "Minä aina taka häntä voittama."
Mutta Genevieve ja Joe olivat toisiaan varten luodut, eikä mikään, ei edes tämä kauhea huomio, voinut eroittaa heitä. Turhaan Genevieve koetti haarniskoitua Joea vastaan, mutta hän taistelikin itseään eikä toista vastaan. Hän huomasi hämmästyksekseen tuhoisia seikkoja Joen puolustukseksi, tämä oli hänestä rakastettavampi kuin koskaan ennen, ja hän tunkeutui nuorukaisen elämään, tullen hänen kohtaloksensa ja halliten häntä naisen tapaan. Genevieve näki Joen ja oman tulevaisuutensa parannusten häikäisevässä valossa, ja hänen ensimäinen suutelonsa oli se, että hän sai Joen lupaamaan, ettei hän enää koskaan esiintyisi nyrkkeilylavalla.
Ja Joe, tavoitellen lemmenunelmaa ja pyrkien saavuttamaan toivomuksensa kallisarvoisen ja kuolemattoman esineen, oli, kuten miehille yleensä käy, taipunut. Muita samalla kuin hän antoi tuon lupauksen, oli hänen sielunsa sisimmässä sittenkin epämääräinen tunne, ettei hän koskaan voisi luopua mieliurheilustaan, että hänen kerran jossakin tulevaisuudessa oli palattava siihen, ja silloin hän oli äkkiä ollut näkevinään äitinsä, veljensä ja sisarensa, heidän moninaiset tarpeensa, talon, joka oli maalattava ja korjattava, puhdistusmenoineen ja veroineen, hänen ja Genevieven tulevat lapset ja oman päiväpalkkansa pienuuden purjeentekijän työpajassa. Mutta samassa hän torjui jo tuon näyn, kuten sen tapaisille aina käy, ja hän näki edessään vain Genevieven, ja hän tunsi vain, kuinka koko hänen olemuksensa äärettömästi kaipasi häntä; ja hän suostui tyynesti siihen, että Genevieve anasti määräämisvallan hänen elämäänsä ja toimiinsa.
Hän oli kaksikymmen- ja Genevieve kahdeksantoistavuotias, hän poika, toinen tyttö, ja he sopivat erinomaisesti suvunjatkajiksi, sillä he olivat ruumiiltaan ja sielultaan terveitä. Kaikkialla missä he vain kulkivat yhdessä, vieläpä sunnuntaihuvittelulla lahden takana, missä ihmiset eivät heitä tunteneet, kiintyivät katseet alinomaa heihin. Joe oli yhtä kaunis poika kuin Genevieve tyttö, neitosen viehkeyttä korvasi hyvin nuorukaisen voima ja Genevieven piirteitten ja ihon hienoutta nuorukaisen miehekkyys ja jäntevyys. Joen katse oli suora, hänen raikasvärisillä kasvoillaan oli melkein ylevä ilme ja hänen silmänsä olivat siniset ja avoimet; siksipä hän kiinnittikin itseensä monen naisen katseet, naisten, joilla oli paljoa korkeampi yhteiskunnallinen asema kuin hänellä. Mutta hän ei lainkaan huomannut noita katseita ja äidillisiä viettejä, vaikka Genevieve olikin herkkä ne näkemään ja ymmärtämään, ja Genevieven valtasi silloin aina tuskansekainen hurja riemu siitä, että Joe oli hänen ja että hän hallitsi Joea. Sensijaan Joe kyllä huomasi miesten Genevieveen kohdistuvat silmäykset ja ne oikein suututtivat häntä. Nämäkin silmäykset Genevieve huomasi ja ymmärsi paremmin kuin Joe aavistikaan.
III.
Genevieve pisti jalkaansa Joen kevyet ja sirot kengät, nauraen yhteen ääneen Lottien kanssa, joka kumartui kääntämään housunlahkeita. Lottie oli Joen sisar ja tiesi salaisuuden. Hän se sai Joen äidin houkutelluksi lähtemään vierailulle, niin että he saivat mielin määrin toimia. He menivät keittiöön, jossa Joe odotti. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän meni Genevieveä vastaan, ja rakkaus loisti peittelemättä hänen katseestaan.