Genevieve taas puolestaan kuvitteli yhtä paljon ystävästään. Arvostellessaan tätä saattoi hän kyllä pikkuasioissa olla ankarakin, kun taas nuorukaisen arvostelu Genevievestä oli pelkkää jumaloimista ilman mitään kritiikkiä; mutta arvostellessaan Joea kokonaisuudessaan unohti hän yksityiskohtien summan, pitäen häntä ihmeolentona, joka antoi elämälle sisällön ja jonka tähden hän oli yhtä halukas kuolemaan kuin elämäänkin. Haaveillessaan Joesta kuvitteli hän useinkin mielessään tilanteita, jolloin hän, kuollen hänen edestään, vihdoin täydellisesti ilmaisisi hänelle rakkautensa, jota hän ei koskaan eläessään katsonut voivansa täysin ilmaista.
Heidän koko rakkautensa oli tulta ja kastetta. Siinä oli tuskin mitään ruumiillista, sillä se olisi tuntunut saastaiselta. Lemmensuhteensa välttämättömään fyysilliseen perustaan he eivät koskaan kiinnittäneet huomiota. Mutta he tiesivätkin sen, mikä oli fyysillisesti välitöntä, lihan välittömän halun ja hurmauksen — sormenpään kosketuksen käteen tai käsivarteen, silmänräpäyksen kestävän kädenpuristuksen, suudelman harvinaisen hyväilyn huulilla, hurmaavan hivelevän tunteen, jonka synnytti neidon kutrien kosketus nuorukaisen poskeen tai neidon käsi, joka kevyesti siirsi tukan nuorukaisen silmiltä. Kaiken tämän he tiesivät, mutta heistä tuntui, vaikka he eivät tienneet miksi, kuin noissa hyväilyissä ja suloisissa kosketuksissa olisi ollut jotakin synnillistä.
Toisinaan tunsi Genevieve ehdotonta halua kietoa kätensä nuorukaisen kaulaan, heittäytyen kokonaan rakkauden valtaan, mutta jokin kainous esti hänet siitä aina. Sellaisina hetkinä hänellä oli selvä, mutta epämieluisa tietoisuus itsessään vaanivasta, aavistamattomasta synnistä. Hän teki väärin, ehdottomasti väärin tahtoessaan hyväillä ystäväänsä noin sopimattomalla tavalla. Ei kukaan arvontuntoa omaava neito voinut ajatellakaan tehdä sellaista. Se oli epänaisellista. Ja mitähän Joe olisikaan ajatellut, jos hän olisi sen tehnyt. Ja ajatellessaan tuollaista kauheata onnettomuutta tuntui hänestä, kuin hän olisi luhistunut maahan ja menehtynyt salaisen häpeän tulisessa pätsissä.
Eikä Joeltakaan puuttunut merkillisiä mielitekoja, joista suurin lienee ollut halu loukata Genevieveä. Kun hän vihdoin monien mutkien jälkeen oli päässyt niin pitkälle, että oli kietonut kätensä hänen vyötäisilleen, valtasi hänet tuon tuostakin äkkinäinen halu puristaa häntä syleillessään musertavan kovasti, kunnes toinen huutaisi kivusta. Hänen luonteensa mukaista ei ollut loukata mitään elävää olentoa. Ei edes kilpalavalla hänen tarkoituksensa ollut loukata ainoallakaan antamallaan iskulla. Silloin hän oli ottelussa, ja ottelun päämääränä oli iskeä vastustaja mattoon ja pitää häntä siinä kymmenen sekuntia. Hän ei siis koskaan antanut iskua ainoastaan loukatakseen; loukkaus oli sivuseikka päämäärän rinnalla, ja päämäärä oli aivan toinen. Ja nyt hänen sittenkin teki mieli loukata rakastamaansa neitosta. Hän ei käsittänyt, miksi hän, sitten kun hän oli peukalollaan ja etusormellaan ympäröinyt hänen ranteensa, välttämättömästi halusi puristaa sitä, kunnes se runneltuisi. Se oli hänestä käsittämätöntä, ja hän oli näkevinään luonteessaan ääretöntä raakuutta, jota hän ei ollut koskaan aavistanutkaan.
Kun hän kerran lähti Genevieven luota, kietoi hän käsivartensa hänen ympärilleen vetäen hänet äkkiä rintaansa vasten. Kivun ja hämmästyksen huudahdus, joka pääsi Genevieveltä, sai hänet tajuihinsa ja hän jäi seisomaan hämillään, väristen vielä epämääräisestä nimettömästä hyväntunteesta. Mutta neidonkin koko ruumis värisi. Kipu semmoisenaan, joka oli oleellisinta tuossa voimakkaassa syleilyssä, oli tuntunut hänestä ihanalta, ja taas hän tunsi tehneensä syntiä, vaikka hän ei ymmärtänyt sen luonnetta eikä sitä, miksi se olisi syntiä.
Tuli sitten tuo päivä, aivan heidän tuttavuutensa alussa, jolloin Silverstein sattui näkemään Joen puodissaan, katsoen tähän suuret ulkonevat silmät selällään. Sattui niinikään kohtaus, jolloin rouva Silverstein Joen mentyä yltyi sättimään kaikkia ammattinyrkkeilijöitä ja erittäinkin Joe Flemingiä. Turhaan oli Silverstein ponnistellut hillitäkseen puolisonsa kiukkua. Hänellä oli täysi syy olla raivoissaan. Hänellä oli kaikki äidin tunteet, mutta ei mitään äidin oikeuksia.
Genevieve huomasi vain kiukunpurkauksen yleensä; hän kuuli juutalaisvaimon huulilta purkautuvan herjaustulvan, mutta hän oli liian hämmästynyt tajutakseen moitteiden yksityiskohtia. Oliko Joe, hänen Joensa, Joe Fleming tuollainen ammattinyrkkeilijä? Oli kauheata, mahdotonta, luonnotonta uskoa sitä. Hänen kirkassilmäinen Joensa, jonka posket olivat kuin nuoren tytön, hän saattoi olla mitä tahansa, mutta ei ammattinyrkkeilijä. Hän ei koskaan ollut nähnyt nyrkkeilyä, mutta Joe ei ollut mitenkään sellainen, joksi hän oli kuvitellut sellaista henkilöä — ihmiseläin, jolla oli tiikerin silmät ja otsan sijalla vain viiva. Tietysti hän oli kuullut puhuttavan Joe Flemingistä — kukapa West Oaklandissa ei olisi kuullut? — mutta hän ei ollut koskaan uneksinutkaan, että tämä olisi sama henkilö.
Samassa kun hän alkoi tointua hämmästyksestään, kuuli hän rouva
Silversteinin hysteerisesti nauraen sanovan:
"Pitä seura tappelupukarin kanssa." Sitten Silverstein ja hänen vaimonsa riitaantuivat siitä, oliko Genevieven kosijaa sanottava "kuuluisaksi" vai "surullisen kuuluisaksi".
"Mutta se ole hyve poikka", väitti Silverstein. "Hän tiena raha ja hän säästä raha."