Joe puolestaan ei ollut koskaan nähnyt puotipöydän takana tuon neitosen vertaista. Vaikka hän tiesikin enemmän luonnonlaeista kuin tuo neitonen ja olisi heti osannut selittää syyn naisen olemassaoloon maan päällä, ei naisella kuitenkaan ollut koskaan ollut mitään osaa hänen maailmassaan. Nainen esiintyi yhtä vähän hänen mielikuvituksessaan kuin mies Genevieven mielikuvituksessa. Mutta nyt oli nainen koskettanut hänen mielikuvitustaan, ja tuo nainen oli Genevieve. Hän ei ollut koskaan uneksinutkaan, että nuori neitonen voisi olla niin kaunis, eikä hän voinut kääntää silmiään hänestä. Mutta kun heidän katseensa kohtasivat, tunsi Joe kiusallista ahdistusta, ja hän olisi katsonut poispäin, ellei toinen olisi niin äkkiä luonut katsettaan alas.
Mutta kun Genevieve vihdoin kohotti häneen kiinteän katseen, tulikin nuorukaisen vuoro luoda katseensa alas ja hänen poskilleen levisi punastus. Neitonen ei joutunut läheskään niin hämilleen kuin nuorukainen, eikä päästänyt sitä lainkaan näkyviin. Sisimmässään hän tunsi levottomuutta, jommoista hän ei ollut vielä koskaan tuntenut, mutta se ei millään tavoin häirinnyt hänen ulkonaista levollisuuttaan. Joe sitä vastoin oli ilmeisesti hämillään, mutta tunsi vaikeasta asemastaan huolimatta mielihyvää.
Ei kummallakaan ollut käsitystä rakkaudesta, kumpikin tunsi vain sen, että hänellä oli suunnaton halu katsella toistaan. Kumpikin oli häiriytynyt ja saanut herättävän sysäyksen, ja he vetivät toisiaan puoleensa yhdistyvien elementtien vastustamattomalla kiihkeydellä. Joe leikki lusikallaan, peitellen neuvottomuuttaan sooda-kulauksilla, mutta viivytteli kuitenkin lähtöään, ja Genevieve puheli hiljaa, luoden katseensa alas ja vallaten hänet lumousvoimallaan.
Mutta nuorukainen ei voinut jäädä ylen pitkäksi aikaa jäätelösoodan ääreen ja toista lasia hän ei rohjennut pyytää. Niinpä hän jätti neitosen puotiinsa valveillaan uneksimaan, itsekin kulkien katua kuin unissakävijä. Genevieve uneksi koko iltapäivän ja hän tiesi olevansa rakastunut. Niin ei ollut Joen laita. Hän tiesi vain, että hänen teki mieli tavata Genevieveä uudestaan, nähdäkseen hänen kasvonsa. Hänen ajatuksensa eivät ulottuneet sen pitemmälle, eivätkä ne oikeastaan ajatuksia olleetkaan, vaan pikemminkin hämärää ja epämääräistä halua.
Tätä pakoittavaa halua hän ei kyennyt karkoittamaan. Päivän toisensa jälkeen se vaivasi häntä, kahvila ja puotipöydän takana seisova neitonen tulivat alati hänen mieleensä. Hän taisteli tuota halua vastaan. Häntä peloitti ja hävetti mennä uudelleen kahvilaan. Hän tyynnytti pelkoaan ajattelemalla, ettei hän ollut mikään hakkailija. Ei ainoastaan kerran tai kahdesti, vaan kymmeniä kertoja hän hoki tuota ajatusta, mutta siitä ei ollut apua. Niinpä hän eräänä iltana keskellä viikkoa palattuaan työstään meni puotiin. Hän koetti astua sisään huolettomasti ja ikäänkuin sattumalta, mutta koko hänen käyttäytymisensä osoitti sitä tahdonvoiman ponnistusta, joka pakotti hänen jalkansa kuljettamaan vastahakoista ruumista muassaan. Hän oli myöskin ujompi ja neuvottomampi kuin koskaan ennen. Genevieve sitä vastoin oli ulkonaisesti tavallista levollisempi, vaikka hänenkin sisimmässään vallitsi ääretön levottomuus. Joe ei saanut selvää sanaa suustaan, ilmoitti asian sopertaen, katsoi levottomana kelloa, joi jääsoodansa hirmuisella kiireellä ja meni tiehensä.
Genevieve oli vähällä puhjeta itkuun harmista. Kuinka laiha palkkio neljän päivän odotuksesta, jolloinka hän oli kuvitellut kaiken aikaa olleensa rakastunut! Olihan tuo kaunis poika, arveli hän, mutta ei hänen olisi pitänyt pitää noin hirveätä kiirettä. Mutta tuskin oli Joe ehtinyt ensimäiseen kulmaan, ennenkuin hän toivoi olevansa jälleen hänen luonaan. Hän halusi vain saada katsella Genevieveä. Hän ei ollenkaan ajatellut, että se oli rakkautta. Mitä oli rakkaus? Se oli sitä, että nuoret miehet ja naiset kävelivät yhdessä. Mutta mitä häneen tuli —. Ja silloin hänen halunsa pukeutui selvempään muotoon, ja hän huomasi, että juuri niin hänkin halusi. Hän halusi nähdä Genevieven, katsella häntä, ja se kävisi hyvin päinsä, jos tämä vain lähtisi hänen kanssaan kävelemään. Sitä se siis olikin, kun nuoret miehet ja neitoset kävelivät yhdessä, mietti Joe viikon lähetessä loppuaan. Hänellä oli ollut etäinen aavistus, että tämä kävely oli mahdollista kohteliaisuutta, joka oli valmistuksena avioliitolle. Nyt hän käsitti syvemmin sen merkityksen, halusi itsekin sitä ja päätteli siitä, että hän oli rakastunut.
Molemmat olivat nyt samaa mieltä, ja oli selvää, mihin se johtaisi; niinpä olikin Genevieven naapureilla enemmän kuin viikoksi ihmettelemistä, kun hän ja Joe lähtivät yhdessä kävelemään.
He olivat kumpikin suuria sanasaitureita, ja siksi kesti kauvan, ennenkuin he joutuivat kihloihin. Kun Joe ilmaisi ajatuksensa liikkeillään, teki Genevieve sen pidättyvällä vaikenemisellaan ja rakkautta säteilevällä katseellaan — tämän jälkimäisen hän kuitenkin olisi tukahuttanut neitseellisen kainosti, jos hän olisi tiennyt, kuinka selvästi hänen sydämensä kieli niissä ilmeni. "Rakas" ja "armaani" olivat aivan kerrassaan liian tuttavallisia puhuttelusanoja, että he olisivat voineet niitä näin alussa käyttää; ja sitäpaitsi he eivät, kuten useimmat muut rakastavat parit, liikoja käytelleet lempisanoja. Kauvan aikaa tyytyivät he vain kävelemään yhdessä iltasin tai istumaan vieretysten puiston penkillä, sanomatta kumpikaan sanaakaan tuntikauteen, katsellen vain toisiaan silmiin, joita tähtivalossa ei voinut kuitenkaan nähdä niin selvästi, että se olisi herättänyt heidän itsetajuntansa ja häirinnyt heitä.
Nuorukainen käyttäytyi yhtä ritarillisen hienotunteisesti kuin konsanaan ritari ylhäistä neitoaan kohtaan. Heidän kulkiessaan kaupungilla asettui hän aina kadun puolelle — hän oli jostakin kuullut, että se kuului asiaan, — ja kun hän kadun yli kuljettaessa joutui seinän puolelle, astui hän heti neitosen taitse ulkopuolelle. Hän kantoi neitosen paketteja ja kerran sateen uhatessa hänen sateenvarjoaan. Koska hän ei ollut kuullut, että oli tapana lähettää kukkia sydänkäpyselleen, lähetti hän Genevievelle sen sijaan hedelmiä. Hedelmistähän oli jotain hyötyä. Ne olivat hyviä syödä. Kukkia hän ei koskaan ollut tullut ajatelleeksi, ennenkuin hän eräänä päivänä huomasi Genevieven tukassa vaalean ruusun. Se veti lakkaamatta puoleensa Joen katseen. Se oli hänen tukkansa, ja sen tähden herätti tuo kukka hänen mielenkiintoaan. Edelleen herätti se hänen mielenkiintoaan siksi, että hän oli tahtonut asettaa sen siihen. Näistä syistä hän tuli lähemmin tarkastaneeksi ruusua. Hän huomasi, että se semmoisenaan teki kauniin vaikutuksen ja viehätti häntä. Hänen teeskentelemätön ihastuksensa ihastutti neitostakin, ja heidät valtasi uusi, yhteinen lemmentunne — ja sen oli aiheuttanut kukka. Hänestä tuli yht'äkkiä kukkainystävä. Sitäpaitsi tuli hän kekseliääksi kohteliaisuudessa. Hän lähetti Genevievelle orvokkivihkon. Se oli hänen omaa keksintöään. Hän ei ollut kuullut yhdenkään miehen lähettävän naiselle kukkia. Kukkia käytettiin koristeellisiin tarkoituksiin, kuten esimerkiksi hautajaistilaisuuksissa. Hän lähetti Genevievelle kukkia miltei joka päivä, ja tuo ajatus oli hänessä alkuperäinen, niin todellinen keksintö, kuin miehen päässä koskaan on syntynyt.
Hän oli arka rakkaudenosoituksissaan häntä kohtaan — yhtä arka kuin toinen oli ottaessaan niitä vastaan. Genevievessäkin vallitsi puhtaus ja hyvyys, hän oli Joelle korkein pyhimys, jota ei hevillä voinut loukata, ei edes uskollisen rakastajan liian palava rakkaus. Hän oli aivan erilainen kuin yksikään nainen, jonka Joe oli tullut tuntemaan. Hän ei ollut samanlainen kuin toiset. Joen mieleen ei koskaan juolahtanut ajatus, että Genevieve olisi samaa ainetta kuin hänen omat sisarensa tai jonkun toisen sisar. Hän oli enemmän kuin pelkkä tyttö, kuin pelkkä nainen. Hän oli — niin, hän oli Genevieve, olento, joka muodosti oman erikoisen luokkansa, ei enempää eikä vähempää kuin todellinen luomistyön ihme.